Villa Sagalundin materiaalista ulottuvuutta tarkastelemassa

Kuva: Karoliina Sjö

Olimme esittelemässä hankettamme SKS:n 1800-luvun tutkimuksen verkoston neljännessätoista vuosikonferenssissa, jonka aiheena oli ”Muistamisen kulttuurit 1800-luvulla”. Olen vasta aloittanut työskentelyn hankkeessa ja esitystä laatiessani takanani oli peräti kaksi viikkoa tutustumista Sagalundin museon mittavaan aineistoon. Tutkimuksen alussa, uuden äärellä, tuntee itsensä matkalle lähteväksi löytöretkeilijäksi. Kaikki on edessä, mistään vaikeuksista tai harhapoluista ei vielä tiedä onneksi mitään eikä toisaalta niistä uusista löydöksistä tai aarteista, joita matkan varrella tulee kohtaamaan. Oma esitykseni olikin vain pintaraapaisu siitä, mitä Sagalundista vielä tiedän, ja keskityinkin sen sijaan kertomaan ajatuksista, ideoista ja mahdollisista tutkimuspoluista hankkeen parissa. Tässä aiheen tiimoilta kirjoittamassani ensimmäisessä blogissa käsittelen rakennusta, henkilöitä ja esineitä, ja seuraavassa blogissani keskityn siihen, miten museorakennuksessa mennyt kohtaa nykyisyyden, joka on tutkimukseni yksi näkökulma.

Tutkimusryhmämme jäseniä toukokuussa 2023 Sagalundissa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

Roolini hankkeessa on tutkia Sagalundin museoalueella sijaitsevan Villa Sagalundin kotimuseon materiaalista ulottuvuutta: rakennusta, esineitä ja valokuvia. Tarkastelen Villa Sagalundissa eläneiden Adèle Wemanin (1844–1936) sekä Nils Oskar Janssonin (1862–1927)  suhdetta tähän rakennettuun ympäristöön. Villa Sagalund on Adèle Wemanille ja Nils Oskar Janssonille vuonna 1911 rakennettu vanhuudenkoti, jonka he jakoivat keskenään Janssonin asuessa talon länsipäässä ja Wemanin viettäessä kesiä puolestaan talon itäisessä päädyssä. Lähtöasetelmana tämä on kiehtova, sillä kyseessä oli kaksi varsin erilaista ihmistä. He kuuluivat eri sukupolveen, ja Adèle oli alkujaan toiminut Nils Oskarin opettajana. Myös heidän taustansa, luonteensa ja elämäntapansa erosivat toisistaan. Adèle oli säätyläistaustainen opettaja ja kirjailija, ja Nils Oskar talonpoikaistaustainen opettaja ja keräilijä. Rakennus oli heille molemmille koti, mutta he käyttivät rakennusta eri tavoin: Nils Oskar asui siinä ympärivuotisesti ja Adèle puolestaan pääasiassa kesäisin. Tämä kaikki näkyy rakennuksessa, jonka länsi- ja itäpäädyt eroavat selkeästi toisistaan. Rakennuksen eri puolten huoneiden käyttötarkoituksetkin kertovat omaa kieltään erilaisista persoonista. Adèlella oli kaksi vierashuonetta ja salonki, Nils Oskarilla puolestaan työhuone ja kirjasto.

Adèle Weman ja Nils Oskar Jansson. Kuvat: Sagalundin museo

Tarkastelen Janssonin ja Wemanin koteja. Pohdin, miten he ovat määritelleet kodin, esineet ja itsensä. Adèlen puoli talosta oli sisustettu aikakauden huvilaihanteiden mukaisesti vaalein ja kevein huonekaluin. Suuret ikkunat päästävät sisäänsä valoa. Paikka henki ikuista kesää. Sisustuksessa voi nähdä vaikutteita esimerkiksi Carl Larssonin ”Ett hem” -teoksen kuvaamasta taiteilijakodista. Pohdin, mitä Adèlen huonekalut ja esineet hänestä kertovat ja miten niihin tiivistyy omaelämäkerrallinen materiaalisuus. Kodissa on muun muassa Adèlen isoisän isälle Kemiön rovastille kuulunut  rokokootuoli, kuvia kasvattiäidistä ja juhlinnan muistona kehystetty haalistunut laakeriseppele. Mitä puolia itsestään ja omasta taustastaan hän on halunnut kodissaan korostaa ja mitä muistoja esineet kantavat matkassaan? Mitä on tallentunut, mitä tuhoutunut tai tuhottu? Mitä esineitä on säilytetty, korjailtu ja mitkä on laitettu kunniapaikalle? Ilmeisesti myöhemmin kuolleen Adèlen puoli talosta sisustuksineen on säilynyt autenttisempana kuin Janssonin, mikä asettaa tutkimukselle myös omia haasteita. Näihin autenttisuuden moniin kysymyksiin palaan seuraavassa blogissani.

Tästä johtuen koen, että Nils Oskaria ymmärtääkseni pelkkä Villa Sagalund sisustuksineen ei riitä, vaan minun täytyy ottaa huomioon hänen elämänpiirinsä Sagalundissa. Nils Oskar Janssonin elämäntyö oli Sagalundin museoalueen luominen. Se oli osa laajempaa ilmiötä, jossa kansanperintöä ja kulttuuria alettiin tallentaa, mutta minua kiinnostaa erityisesti Nils Oskar Jansson keräilijänä. Nils Oskar Janssonin kuollessa vuonna 1927 museoalueella oli kahdeksan rakennusta, 4000 esinettä ja 5000 kirjaa.

Nils Oskarin esineiden keräilyllä oli syvempiä tarkoituksia ja päämääriä, ja tutkin, miten ne materialisoituivat rakennuksissa ja esineissä. Mistä tarve kerätä kumpusi ja miten se on kytköksissä kotiseutuaatteeseen, kielikysymyksiin, maaltamuuttoon ja Nils Oskarin omaan taustaan. Jo nyt kosketti tieto, että museon ensimmäinen paikallishistorialliseen kokoelmaan luetteloitu esine oli Janssonin äidiltään saama arkku.[1] Mitkä tekijät synnyttivät keräilyn palon ja miksi hän halusi jättää näinkin valtavan perinnön jälkipolville?

Pohdin tutkimuksessani tallentamisen kysymyksiä: millaista aineellista ja aineetonta perintöä hän halusi tallentaa. Millä logiikalla esineitä on hankittu? Millaiset resurssit hänellä oli, ja muuttuiko keräily vuosien saatossa? Mitä tietoja esineistä on tallennettu? Esineiden voi ajatella olevan eräänlaisia linkkejä menneen ja nykyisyyden välillä, jotka eivät vain heijasta menneisyyttä, vaan ovat välineitä, joiden kautta niin aineellista kuin aineetontakin perintöä siirrettiin.

Ja viimeisenä pohdin esineitä ja itseäni tutkijana. Walter Benjamin kirjoittaa Silmä väkijoukossa -teoksessaan: ”jotkut jotka rakastavat salaisuuksia, rohkenevat toivoa, että olioihin jäisi jotain niistä katseista, jotka joskus lepäsivät niissä.”[2] Bruce Johnson on Walter Benjaminin hengessä kuvaillut teoksessa ”They do things differently there”, miten esineistä voi aistia auran:

 “These objects have acquired an auratic resonance in their own right: photographs through which the narrator seeks to reconstruct his own partly forgotten past, and the diary meaningful both as an object and for what may be written in it. All evoking an epoch, rewaking identities now long lost or dormant.”[3]

Pohdin auraattista kokemusta Wemanin ja Janssonin eläessä esineidensä keskellä ja sitä, miten esineet muistuttivat heitä menneisyydestä herättäen sen henkiin. Haluan selvittää tarinat ja merkitykset esineiden taustalla, sillä ilman niitä museoesine on vain artefakti muiden joukossa. Lisäksi pohdin myös sitä, mitä tapahtuu tutkijan, taiteilijan tai museokävijän ja esineiden välillä ajallisen välimatkan päästä. Ymmärrän Benjaminin ”auran” ikään kuin esineen subjektiivisuutena, autonomisuutena, ja siinä, miten se vastaa tutkijan, taiteilijan tai museokävijän katseeseen. Voiko esineeseen jäädä jotain menneisyyden jälkiä? Tätä teemaa tarkastelen lähemmin seuraavassa blogissani.

————————————-

[1]  Aikakauslehdet Hem och hembygd : organ för hembygdsforskningen i Finland 1925 01.01.1925 no 4

[2] Benjamin Walter Silmä väkijoukossa, huomioita eräistä motiiveista Bauderlainen tuotannossa. (Uber einige Motive bei Bauderlaire 1974) suom. Alanen Antti, Odessa 1986

[3] Johnson Bruce Introduction, They do Things differently there 2011, 3