Hautomakoneet muuttivat kanakäsityksiä

Kanan haudonta-aika on noin 21 päivää. Jotta hedelmöittyneestä munasolusta kehittyisi poikanen, munaa on pidettävä sopivassa lämmössä ja kosteudessa, munan on päästävä tuulettumaan ja sitä on käänneltävä oikeassa rytmissä.

Kuten ihmiselläkin, myös kanalla sikiönkehityksen loppupuoli on kuitenkin myös aikaa, jolloin emo ja kehittyvä poikanen alkavat tutustua toisiinsa ja kommunikoida. Mikäli kanaemo saa hautoa poikasen itse, haudonta loppuu siihen, että poikanen kuoriutuu emon siipien alle ja kuivuu ja lepää siellä.

Nykyään kana on Suomen yleisin lintu ja tilakoot muna- ja broileritiloilla suuria. 1900-luvun alkupuolella kananhoito oli kuitenkin yleensä pientilallisten, mäkitupalaisten ja muiden maaseudun pientalouksien sivuelinkeino. Tuolloin julkaistiin myös paljon kananhoito-oppaita ja kananhoitoa käsitteleviä lehtiä ja kirjasia.

Erilaiset tavat hautoa kananpoikasia saivat opaskirjallisuudessa yleensä runsaasti tilaa. Vaikka hautomakoneet olivat pitkään harvinaisia, jo Mikko Ilkan Kananhoitokirja vuodelta 1909 esittelee pari erilaista hautomakonetta. Harvalla tilalla kanoja oli kuitenkaan muutamaa kymmentä enempää, ja esimerkiksi Martta Bruunin ja yhdeksän muun kirjoittajan vuonna 1929 julkaistu Pieni kananhoidon opas neuvoo:

Luonnonmukaisin hautoja kananmunia haudottaessa on tietenkin kana. Pientalouksissa ja yleensä niissä kanaloissa, joissa eläinten lukumäärä on alle 100 tulee kanoilla haudottaminen ehkä taloudellisemmaksi, edellyttäen että kanalan eläimistä on riittävä osa hautomaan taipuvia kanoja.

Kanaemo, jos se on tehtäväänsä innostunut ja huolellinen, pitää kyllä huolen tarpeellisesta hautomalämmöstä, kosteudesta, munien tuulettamisesta ja kääntämisestä. […] Kanaemoa ei myöskään tarvitse jouduttaa poikasineen pesästä ruokailemaan, sillä se itse parhaiten tietää, milloin poikaset ovat siinä kunnossa. Parasta luottaa luonnon järjestelyyn.

Luonnollisuuden kuvattiin näin käyvän käsi kädessä taloudellisuuden ja työn vaivattomuuden kanssa: kana on luonnollisin hautoja, ja lisäksi se tulee halvemmaksi kuin hautomakone ja on myös konetta helpompi hoidettava. Jos kanoja on enemmän, hautomakoneella hautominen voi kuitenkin olla helpompaa ja taloudellisempaa, jolloin myöskään luonnollisuuden arvosta ei enää puhuta.

Kanaa koneen sijaan suositeltiin pienehköjen kanaloiden hoitajien lisäksi erityisesti aloittelijoille, esimerkiksi Jaakko Kiven ja Kaarlo Hännisen Kananhoidon käsikirjassa (1924) näin: ”Vasta-alkavien kananhoitajien on paras alottaa luonnollista tietä, siis haudottaa siitosmunia maatiaiskanoilla, sekaroduilla tahi yleensä hautomahaluisilla roduilla tahi kalkkunoilla.” Maatiaiskanoja, sekarotuisia ja muita ”hautomahaluisia rotuja” suositeltiin, koska ajan suosituimmalla rodulla, runsaasti munivalla leghornilla, on yleensä heikko hautomavietti. Lisäksi leghornit ovat kevyitä kanoja, joiden alle ei mahdu yhtä paljon munia kuin suurten ja hautomahaluisten kanojen, kuten orpington-, sussex- ja plymouth rock -kanojen alle. Myös kalkkunoita suositeltiin heidän suuren kokonsa vuoksi. Ilmari Relanderin Kananhoidon alkuopas (1931) neuvoo näin:

Monessa pikku kanalassa, jossa pidetään kevytrotuisia kanoja, jotka yleensä ovat epävarmoja hautojia, eikä haluta ostaa kalliita hautomakoneita eikä ostaa poikasia, käytetään haudontaan kalkkuna-kanaa. Tätä onkin leikillisesti sanottu pienviljelijän ”hautomakoneeksi ja keinoemoksi”, sillä sen alle voidaan panna ainakin puolta enemmän ja ylikin kuin kanan alle haudottavaksi.

Relander myös kehui kalkkunaemon voivan hautoa parit, kolmetkin poikaset yhtä kyytiä ja hoitavan erinomaisesti jopa 50 poikasta kerrallaan. Kyky hoitaa poikasia olikin tärkeä syy siihen, miksi 1900-luvun alkupuolen kananhoito-oppaat usein kannustivat haudottamaan poikasia lintuemoilla. Jos poikaset haudottiin koneessa, tarvittiin niiden hoitamista varten joka tapauksessa emokana tai vaihtoehtoisesti lämmittävä ja suojaava keinoemo ja paljon ihmistyötä. Pieni kananhoidon opas kertoo oikean emon eduista jälleen luonnollisuutta korostaen:

Luonnollinen emohoito pikkukanaloissa on paras ja vaivattomin tapa poikasia kasvattaa. Kana-emon hoitaessa poikasia saadaan tavallisesti terveitä ja voimakkaita eläimiä. Luonto ja emokana yhdessä vaalivat pienen kananpoikasen kehitystä. Kana lämmittää oman ruumiinsa lämmöllä. Se etsii matoja, kivennäisaineita, tuoretta ruohoa y. m. Kananpoikaset opettaa se tekemään samoin. Työn lomassa antaa se siipiensä suojassa mieluisen lepohetken hoidettavilleen. Usein voidaan tällöin antaa kasvaville poikasille emoineen täysi vapaus. Ellei ole pelkoa haukoista, variksista, kissoista y. m. poikasten vihollisista on vapaudessa kasvattaminen paras mahdollinen tapa. Se kun on lähimpänä luontoa.

Vaikka Pieni kananhoidon opas suosittelee oikeaa kanaemoa sen luonnollisuuden vuoksi, suositus on kohdistettu nimenomaan pikkukanaloihin. Luonnollisuus kietoutuikin ajan kananhoito-oppaissa yhteen taloudellisuuden kanssa. Vaikka emokanoja kehuttiin luonnollisuudesta, oppaat antavat myös paljon ohjeita hautomakoneiden valintaan ja käyttöön. Hautomakoneen huonoja puolia olivat hinnan ja vaivan lisäksi konevikojen ja hoitajan taitamattomuuden aiheuttamat riskit. Hyvät puolet taas olivat mahdollisuus saada paljon tasaikäisiä poikasia juuri haluttuun aikaan vuodesta, kun ei tarvinnut odottaa emokanan hautomahalun heräämistä, sekä se, että kananhoitaja säästyi emokanojen hoitamisen vaivalta, joka suurissa kanaloissa saattoi ylittää koneen hoitamisen vaivan.

Jaakko Kiven ja Kaarlo Hännisen Kananhoidon käsikirjassa (1924) todetaankin, että ”hautomakone on ’kananpoikatehdas’, joka tuottaa niitä tukuttain.” Siiri Siikaniemen, Ilmari Relanderin, Matti M. Ilkan ja Jaakko Kailan kirjasessa Pienviljelijän kananhoito eli käynti Kana-Kaisan luona (1925) pientilan emäntä ja kokenut kanalanpitäjä Kana-Kaisa puolestaan kuvaa hautomakoneen olevan ”siitä mukava ’kana’, […] että sen alle sopii paljon munia ja se hautoo silloin kun tahtoo. Hoitoa se kyllä vaatii jonkun verran enemmän kuin tavallinen kana.”

Kana-Kaisan kuvaus koneesta kanana osoittaa, miten konehaudonta pelkistää hautomisen lämmöksi, kosteudeksi, ilmaksi ja kääntelyksi ja poistaa siitä kananpoikasen kehittymisen sosiaalisen puolen. Samalla hautomakoneet muuttavat käsitystä emokanasta, jonka toiminta aletaan nähdä ensisijaisesti lämmön, kosteuden ja kääntelyn tarjoajana, ei enää poikasensa kasvattavana lintuna.

Kirjoittaja on UnSus-projektissa työskentelevä väitöskirjatutkija Helinä Ääri