Silakan lisääntyminen Saaristomerellä

Silakat saapuvat Saaristomerelle kutuaaltoina

Saaristomerellä silakka lisääntyy nykytiedon mukaan vain kevät-kesällä. Lisääntymiskautena kalat saapuvat kudulle useina ajallisesti erillisinä kutuaaltoina, joista ensimmäiset saapuvat huhti-toukokuun vaihteessa ja viimeiset heinäkuun lopulla, toisinaan vasta elokuussa.

Lajin lisääntymisen kannalta tärkeimpiä ovat kevään ensimmäiset suuret kutuaallot. Yksi kutuaalto voi sisältää useita kutuparvia, minkä vuoksi kudun kesto voi vaihdella muutamasta päivästä viikkoihin.

Airiston kutupaikat tunnetaan hyvin

Airistolla silakan kutupaikat tunnetaan varsin hyvin (Kuva 1), sillä kutupaikkoja on kartoitettu ja seurattu alueella jo 1980-luvun alusta alkaen. Nykyisin kutupaikkojen seurantaa tehdään osana Turun Sataman kunnossapitoruoppauksen ja meriläjityksen vesistö- ja kalastovaikutusten tarkkailua.

Kutupaikkakartoitusten ja -seurannan perusteella tiedetään, että silakka lisääntyy todennäköisesti jossakin määrin koko Saaristomeren alueella, mutta pääasiassa kutupaikat sijaitsevat sisäsaaristossa, useimmiten mereen laskevien jokien edustalla.

Kartta tunnetuista silakan lisääntymisalueista Turun edustalla
Kuva 1. Silakan lisääntymisalueet Turun edustalla (Airisto, Askaistenlahti ja Paimionlahti). Tärkeimmät kutupaikat numeroitu (1-10). Airiston populaationäytteet on kerätty katkoviivalla rajatun alueen sisältä.

Silakka vahvasti kutupaikkauskollinen laji

Silakka kutee vain kasvillisuuden peittämille, matalille ja koville hiekka- tai kivikkopohjille, jossa veden virtaukset ja aallokko eivät siirrä mätiä pohjamateriaalin mukana.  Silakat eivät kuitenkaan kude kaikkialle missä sopivaa pohjamateriaalia olisi saatavilla vaan kalaparvet hakeutuvat vuodesta toiseen tietyille, samoille paikoille lisääntymään. Lisääntymisessä on nähtävissä myös ajallista ja paikallista säännömukaisuutta.

Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen silakkarysä tunnetun kutupaikan läheisyydessä. Kuva: Johannes Sahlsten.

Silakka, kuten monet muutkin sillinsukuiset lajit, on siten vahvasti kutupaikkauskollinen laji, mutta tarkkaa syytä tälle käytökselle ei tiedetä. Vaikka osa kaloista todennäköisesti vaihtaa kutualuetta elämänsä aikana, koostuu tietyllä alueella lisääntyvä populaatio ainakin osaksi kaloista, jotka ovat lisääntyneet samalla alueella jo aikaisemmin.

Kalastaja kokemassa silakkarysää.
Vakioseurannan näytteet kerätään tunnettujen kutualueiden läheisyyteen pystytetyistä silakkarysistä. Vuoteen 2018 asti näytteet kerättiin yhteistyössä Saaristomerellä toimivien ammattikalastajien kanssa. Kaupallisen rysäkalastuksen loputtua Airistolla v. 2018, on näytteet kerätty itse tutkimustarkoitukseen varta vasten rakennetuista silakkarysistä. Kuva: Johannes Sahlsten.

Lisääntymismenestykseen vaikuttavat tekijät

Rantavyöhykkeessä silakka kutee mätinsä pääasiassa vesikasvillisuuden sekaan ja munia voi löytää useiden eri putkilokasvien ja levien pintaan kiinnittyneenä. Kasvillisuuden pinnalla mädin kehittyminen kestää veden lämpötilasta riippuen muutamasta päivästä useaan viikkoon.

Kehityksen aikana munat ovat alttiita vaihteleville ympäristöolosuhteille ja kuolleisuus, joka voi olla korkeaakin, vaihtelee mm. kiinnittymisalustasta riippuen.  Kokeelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että silakan munat kehittyvät huonoiten esimerkiksi rehevöitymisestä hyötyvien rihmamaisten ruskolevien sekä punalevien pinnalla. Muita munien kuolleisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. meriveden lämpötilassa ja suolapitoisuudessa tapahtuvat muutokset.

Rivi silakan kehittyviä poikasia lähikuvassa
Silakan kehittyviä poikasia lähikuvassa. Kuva: Aarne Lauerma.

Silakka kutee mätinsä matalaan veteen. Nykyisin mätiä esiintyy pääosin 1-2 metrin syvyydessä, toisin kuin 1980-luvulla, jolloin mätiesiintymät saattoivat parhailla kutupaikoilla olla useiden satojen metrien, jopa kilometrien pituisia ja ulottua pinnasta noin kuuden metrin syvyyteen.  Muutos johtuu pääasiassa rehevöitymisen kautta seuranneista muutoksista pohjakasvillisuudessa. Pohjien liejuuntuminen ja veden savisamennus ovat vähitellen johtaneet siihen, että pohjakasvillisuus on syvemmältä hävinnyt ja tämän seurauksena silakan kutukin on siirtynyt lähemmäs vesirajaa.

Kokeellisten tutkimusten ja kenttähavaintojen mukaan lisääntymisen onnistuminen riippuu ennen muuta kutupaikkojen tilasta; pohjan laadusta, kasvillisuudesta ja sedimentaatiosta pohjilla. Rantavyöhykkeen säilyminen mahdollisimman luonnontilaisena onkin edellitys sille, että silakkakanta säilyy elinvoimaisena.

Kenttähavaintojen perusteella merkittävän uhkatekijän silakan lisääntymismenestykselle muodostaa nykyisin mädin ennenaikainen irtoaminen ja poishuuhtoutuminen. Joidenkin esitettyjen arvioiden mukaan nykyään vain alle prosentti munista kehittyy nykyisin kuoriutumisvaiheeseen asti kun 1990-luvun alussa vastaava luku oli 30% (Vahteri & Savoila, 2019). Varmaa syytä ilmiöille ei toistaiseksi tunneta.

Saaristomeren kutupopulaatiossa sekoittuvat eri alueilta tulevat silakat

Kutualueilla tehtyjen merkintätutkimusten perusteella on saatu käsitystä siitä, mille Itämeren osa-alueelle Saaristomeren silakat vaeltavat kudun jälkeen.

Airistolla vuosina 1990-98 tehdyt merkinnät osoittivat, että pääosa Airistolla kutevista siloista vaeltaa lisäännyttyään Selkämerelle, kun taas osa jää syönnökselle Saaristomeren alueelle. Itämeren pääaltaalta ei Airistolla merkittyjä kaloja saatu lainkaan, mutta Hankoniemen lähistöltä saadut muutamat merkkipalautukset osoittivat, että kalojen vaellukset suuntautuvat myös Airistolta etelään.

Tulokset ovat yhteneväisiä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen aiemmin toteuttamiin merkintätutkimuksiin, joissa on myös todettu Saaristomerellä kutevien silakoiden vaeltavan Selkämerelle sekä myös pääaltaan alueelle syönnökselle.

Merkintätutkimuksista ja rysänäytteistä tähän asti saadut tulokset viittaavatkin siihen, että Airistolle tulee kaloja lisääntymään Selkämereltä sekä jossain määrin myös Itämeren pääaltaan suunnasta. On kuitenkin mahdollista, että Saaristomerellä kutevien kalojen luontainen elinpiiri ei ole jaoteltavissa ICESin tilastoruutujen mukaan (joko Selkämeri tai Itämeren pääallas), vaan että osa kaloista liikkuu syönnöksellä sekä Selkämerellä että pääaltaan pohjoisosassa.

Selkämeren ja Itämeren pääaltaan erilaisista ympäristötilanteista johtuen Saaristomeren kutupopulaation vaellusliikkeitä ja rakennetta tulisikin tutkia vielä lisää, jotta voidaan paremmin arvioida mm. kalastuksen vaikutusta kannan tilaan.

Valikoituja aiheeseen liittyviä tutkimuksia

  • Rajasilta, M., Laine, P. & Eklund, J. 2006. Mortality of herring eggs on different algal substrates (Furcellaria spp. and Cladophora spp.) – an experimental study. Hydrobiologia 554: 127-130.
  • Kääriä. J., Aneer, G., Eklund, J., Jönsson, N., Naarminen, M. & Rajasilta, M. 2001. A tagging experiment on spring-spawning Baltic herring (Clupea harengus membras) in southwestern Finland in 1990-1998. pp 599-609 In: Herring: Expectations for a new millennium. (Eds. F.Funk, J. Blackburn, D. Hay, A. J. Paul, R. Stephenson, R. Toresen & D. Witherell). University of Alaska Sea Grant, 800 pp.
  • Kääriä, J., Rajasilta, M., Kurkilahti, M. & Soikkeli, M. 1997. Spawning bed selection by the Baltic herring (Clupea harengus membras) in the Archipelago Sea of SW Finland. – ICES J. mar. Sci. 54: 917-923.
  • Rajasilta, M., Eklund, J. Hänninen, J., Kurkilahti, M., Kääriä, J. Rannikko, P. & Soikkeli, M. 1993. Spawning of herring (Clupea harengus membras L.) in the Archipelago Sea. – ICES J. mar. Sci. 50: 233-246.
  • Rajasilta, M., Eklund, J., Kääriä, J. & Ranta-aho, K. 1989. The deposition and mortality of the eggs of the Baltic herring, Clupea harengus membras L., on different substrates in the south-west archipelago of Finland. – J. Fish. Biol. 34: 417-427.
  • Kääriä, .J, Eklund, J., Hallikainen, S., Kääriä, R., Rajasilta, M., Ranta-aho, K. & Soikkeli, M. 1988. Effects of coastal eutrophication on the spawning grounds of the Baltic herring in the SW Archipelago of Finland. Kieler Meeresforsch. Sonderh. 6: 348–356.
  • Rajasilta, M., Kääriä, J., Eklund, J. & Ranta-aho, K. 1986. Reproduction of the Baltic herring (Clupea harengus membras L.) in the sea area of Turku, SW Finland. Ophelia (4): 339–343

Projektin ulkopuoliset lähteet

  • Parmanne, R., 1990. Growth, morphological variation and migration of herring (Clupea harengus L.) in the northern Baltic Sea. Finnish Fish. Res. 10:1-48.
  • Vahteri, P & Savoila, M (2019) Turun sataman kalatalousvaikutusten tarkkailututkimukset 2018. Varsinais-Suomen vesistösaneeraus Oy 2019.

>>Lisätietoa muista julkaisuistamme