Ukrainalaiset (nais)kirjailijat Suomen sanomalehdistössä, osa I
Venäjän hyökkäyssodan alkaessa Ukrainassa 2022 alettiin suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä kirjoittaa yhä enemmän ukrainalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Kuitenkin jo 1900-luvun alussa – jolloin Ukrainan alue oli jaettu Venäjän keisarikunnan ja Itävalta-Unkarin kesken – on Suomen lehdistössä kirjoitettu ukrainalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Onko joukkoon mahtunut naisia? Tässä postauksessa koetan selvittää, mitä ukrainalaisista naiskirjailijoista on kirjoitettu toisaalta vuosisadan alkupuolella ja toisaalta sodan alkamisen jälkeisinä vuosina. Blogikirjoitus on kaksiosainen; ensimmäinen osa käsittelee vuosisadan alkua ja toinen osa vuosia 2022–2024.
Haut on tehty digitaaliseen sanomalehtiarkistoon hauilla ”Ukrainan kirjallisuus” ja ”ukrainalainen kirjallisuus”, ”ukrainalainen kirjailija” ja ”ukrainalainen naiskirjailija”, joten haku ei välttämättä kata kaikkia osumia, jotka voisivat sopia aiheeseen, mutta se antaa kuitenkin yleiskatsauksen siitä, miten aihetta on suomalaisessa lehdistössä käsitelty. 1900-luvun alun osalta tein hakuja myös tunnettujen naiskirjailijoiden, kuten Jevhenija Jarošynskan, Olha Kobyljanskan, Natalena Korolevan, Olena Ptšilkan ja Lesja Ukrajinkan nimillä.

1900-luvun alussa tulos on koruton: ukrainalaisista naiskirjailijoista ei ole suomalaisissa lehdissä mainintaa. Ukrainalaisesta kirjallisuudesta kirjoitetaan kuitenkin Suomessa muutaman vuoden välein 1900-luvun alussa. Lehtijutut käsittelevät ukrainalaisten autonomiapyrkimyksiä, joihin kuuluu vaatimus opiskelusta ja opettamisesta ukrainan kielellä. Lisäksi käsitellään mahdollisuuksia ukrainalaisen kirjallisuuden julkaisemiseen ja myymiseen sekä kirjastojen perustamiseen Ukrainan alueella – asioita, jotka on 1900-luvun alussa kielletty tai joita on vahvasti rajoitettu. Ensimmäisen kerran ukrainalaisesta kirjallisuudesta kirjoitetaan Uudessa Suomettaressa 29.11. 1905.
Aihe on ymmärrettävästi erittäin läheinen suomalaisille, sillä toisesta sortokaudesta on vasta selvitty, ja oikeudet omaan kieleen ja kulttuuriin ovat olleet Suomessakin uhattuina.
Ensimmäisen kerran ukrainalaisia kirjailijoita mainitaan Uudessa Suomettaressa 19.6.1909. Mainitut kirjailijat ovat Olexander Oles, Volodymyr Vynnytšenko – myöhemmin tunnettu Ukrainan ensimmäisenä pääministerinä – ja Spyrydon Tscherkassenko. Samaan aikaan samoja kirjailijoita mainitaan muissakin lehdissä. 1910 raportoidaan (Sosialisti, Uusi Suometar 11.11.1910) siitä, ettei Ranskassa kuolleen kirjailijan, Vasyl Domanitskin, hautaamiselle Ukrainaan ole annettu lupaa. Kielikysymys nousee esiin myös kirjailijoiden kohdalla, kun 10.6.1911 Uudessa Suomettaressa raportoidaan, että useat ukrainalaiset kirjailijat, kuten Gogol, ovat sensuurin vuoksi kirjoittaneet ”valtakunnan kielellä”. 1913 huomioidaan modernisti Myh’ailo Kotsjubynskyn kuolema Kiovassa (Uusi Suometar 29.4.1913 ).

1911 voidaan rarportoida, että Ukrainan alueella yliopistoon on saatu ukrainalaisia opettajia, Kiovassa toimii kolme ukrainalaista kirjakauppaa ja ukrainalainen klubi lähettää esiintyjiä erilaisiin tapahtumiin. (Uusi Suometar 31.12.1911).

Runoilija Taras Ševtšenkon syntymän satavuotisjuhla 1914 innostaa Suomessa useisiin artikkeleihin. Helsingin Sanomien Pietarin kirjeenvaihtaja kertoo 18.3.1914 Ševtšenkon elämästä ja pohtii hänen unohtamistaan Venäjällä – se tietenkin liittyy kirjailijan ”vähävenäläisyyteen.” Tämä ilmaisu lienee kiristyneen poliittisen tilanteen ja kirjeenvaihtajan asemapaikan syytä, sillä aiemmin artikkeleissa on puhuttu ukrainalaisesta kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Sosialistin samanaikaisessa artikkelissa 14.3.1914 puhutaan ensin ”vähävenäläisistä”, mutta sitten ”Ukrainan sorretun väestön laulajasta”, Ševtšenkosta. Joulukuussa 1914 kerrotaan, että Ševtšenkon runoja on määrätty hävitettäväksi – (Työmies 15.12.1914) – kirjailijan nimikkoseura oli painattanut runoja köyhien opiskelijoiden tukemiseksi Etelä-Venäjällä.
1914 voidaan kuitenkin kertoa, että ”kaikista vaikeuksista huolimatta ukrainalainen kirjallisuus laajenee ja kasvaa huomattavien kirjailijoittensa varassa”. (Satakunnan sanomat 16.8.1914).
1915 puhuttaa ukrainalaisten valtiollisten lehtien kieltäminen (Helsingin sanomat 7.3.1915). Samaan aiheeseen tarttuu Karjala-lehti, joka huomauttaa, että ”Kun osa Ukrainan väestöstä on siirtymässä vihollisemme valtaan, ja kun raja-aidan takana alkaa ilmestyä uusi, vapaa ukrainalainen kirjallisuus” (9.9.1915). Jälleen Ukrainan tilanteeseen kohdistuvaa kiinnostusta on varmasti ruokkinut Suomen oma hankala tilanne toisen sortokauden jatkuessa.
Vihdoin 1917 voidaan ilmoittaa, että ukrainan kieli on hyväksytty opetuskieleksi alkeiskouluissa alueilla, joissa on ukrainankielistä väestöä (Neva 11.4.1917).
Nimimerkki J.J.M. kertoo 1917 Aika-lehdessä elinvoimaisesta ukrainalaisesta kulttuurista Itävallan Galitsiassa, jossa kieli, kulttuuri, koulut ja jopa yliopisto ovat kukoistaneet ukrainaksi. Kirjailijoista mainitaan jälleen Taras Ševtšenko. (1.1.1917). Ukrainan kielen ja kirjallisuuden kukoistusaikaa kuvaillaan myös Etelä-Saimaan artikkelissa, jossa todetaan ”Ukraina on venäläisen kansanlaulun kotimaa.” (26.6.1917) Edelleen Ukrainan kansallisesta herätysliikkeestä kirjoitetaan Keskisuomalaisen artikkelissa ja kuvataan, että se on ”…tehnyt uhrautuvaa, näkymätöntä työtä vain kolmen miespolven aikana levittäen kansallista, ukrainalaista kirjallisuutta…” (16.5.1919) Uudessa Aurassa uskotaan, ettei “Ukrainaa enää voida pakottaa Venäjän ikeen alle” (31.10.1919). Jonkinlaisena huipentumana voidaan pitää Reino Silvannon teosta Ukraina ja ukrainalaiset, joka ilmestyy 1919 ja jota arvioidaan mm. Aurassa 1.11.1919. Arvioija jää kaipaamaan ”kirjallisuuden karakteristiikkaa”, me taas mainintoja ukrainalaisesta kirjallisuudesta ylipäätään.
Naiskirjailijoita joudutaan odottamaan blogin seuraavaan osaan.