Blogi | Normatiiviset ihanteet ilmastokeskustelujen ohjenuorana

Ilmastonmuutosta ja sen hillintää käsitteleviä kansalaiskeskusteluja on järjestetty ja järjestetään kasvavassa määrin ympäri Eurooppaa. Keskustelujen tehtävänä on useimmiten antaa suosituksia siitä, millaisia ilmastotoimia päästövähennystavoitteisiin pääsemiseksi tulisi tehdä. Vaikka kaikki keskustelut sisältävät tiettyjä samoja elementtejä, kuten osallistujien kutsuminen satunnaisvalinnalla, tiedon tarjoaminen ja pienryhmissä tapahtuva puntarointi, kahta täysin identtistä keskustelua on tuskin vielä toteutettu. Oletettavasti keskustelujen hieman vaihtelevat piirteet vaikuttavat myös niiden lopputulokseen, ja joidenkin keskustelujen tuotoksissa onkin havaittavissa vaihtelua sen suhteen, miten kunnianhimoisia ilmastotoimia niissä päädytään kannattamaan. Tämä saa kysymään, mitkä keskustelun piirteet lopputulokseen vaikuttavat ja miten.

Tehtävänanto ja aiheen rajaus on jo tutkimuksessa tunnistettu keskustelun tuotosta ohjaaviksi tekijöiksi. Toinen asia, jolla voi myös olettaa olevan merkitystä, ovat keskustelun normit. Puntaroivan kansalaiskeskustelun yksi keskeinen määrittävä tekijä on juuri sen normatiivisuus: keskustelun tulee pyrkiä tiettyjen ihanteiden ja ideaalien täyttämiseen. Monet näistä ideaaleista ovat peräisin puntaroivan eli deliberatiivisen demokratian teoriasta. Puntaroivan demokratian teoriassa päätöksenteon keskiössä on keskustelu, jota ohjaavat vastavuoroinen kunnioitus, vilpittömyys ja yhdenvertaisuus. Teoriakirjallisuudessa on kuitenkin vaihtelevia näkemyksiä siitä, mihin puntaroivan keskustelun tulisi ihannetapauksessa pyrkiä.

Millaisia ovat puntaroivan keskustelun erialiset ihanteet?

Yksi keskeisimmistä puntaroivan keskustelun ihanteista lienee faktapohjainen, konsensusta tavoitteleva rationaalinen argumentointi. Ihanne nojaa saksalaisen teoreetikon Jürgen Habermasin ideaan niin kutsutusta kommunikatiivisesta rationaalisuudesta. Habermasin teorian mukaan tasapuolisessa ja yhteisesti hyväksyttyyn lopputulokseen pyrkivässä päätöstilanteessa keskustelijat joutuvat vetoamaan argumentteihin, jotka ovat muidenkin kuin argumentin esittäjän itsensä ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä. Tämä vaade karsii heikot, epätodet ja puhtaan itsekkäät perustelut keskustelusta pois, ja päätökseksi valikoituu se vaihtoehto, jonka perustelut ovat kaikkien osapuolten hyväksyttävissä – tai joiden hylkäämiselle ei löydy hyviä perusteita. Rationaalisuus syntyy siis osapuolten välisessä vilpittömässä kommunikaatiossa.

Rationaalista argumentointia puntaroinnin ihanteena on kuitenkin myös kritisoitu. Yhtäältä on huomautettu, että pelkästään järkiperäiseen argumentointiin nojaaminen on ulossulkevaa ja rajaa keskustelusta pois muita oleellisia ilmaisutapoja, kuten tarinankerronnan. Toisaalta joidenkin kriitikkojen mukaan konsensukseen pyrkiminen häivyttää näkyvistä yhteiskunnan moninaisuuden ja aidot erimielisyydet; konsensus on vain näennäistä. Osa teoreetikoista on puolestaan nähnyt, että jopa itsekkäillä motiiveilla, joita ”habermasilainen” puntaroivan keskustelun ihanne vierastaa, on keskustelussa paikkansa tietyin reunaehdoin.

Rationaalisen argumentoinnin ja konsensuksen tavoittelun sijaan puntaroiva keskustelu voidaankin mieltää neuvotteluna, jossa osapuolet sovittavat yhteen omia tarpeitaan. Tarpeiden yhteensovittamista korostavassa keskustelussa keskustelijat siis integroivat omat tarpeensa muiden tarpeisiin etsien ratkaisua, johon kaikki voivat olla tyytyväisiä. Toisin kuin kommunikatiivisen rationaalisuuden kohdalla, keskustelussa ei ole tärkeintä, että kaikki ovat parhaasta lopputuloksesta ja sen perusteista samaa mieltä. Sen sijaan tällaisen integratiivisen keskustelun ihanteena on kehittää päätösvaihtoehtoja, joissa jokaisen osapuolen tarpeet tulevat huomioiduiksi. Parhaimmillaan lopputulos on win-win-tilanne, jossa alun perin vastakkaiset intressit saadaan sovitettua yhteen. Keskustelun seurauksena myös ymmärrys muiden näkemyksistä lisääntyy.

Integratiivisuutta korostavan keskustelun varjopuolena on, että keskusteluun osallistuneiden kannalta hyvä päätös saattaa toteutua jonkin sellaisen osapuolen kustannuksella, jolla ei ole ollut mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Keskustelu siis mahdollistaa ratkaisujen haittavaikutusten ulkoistamisen. Havainto johdattaa vielä yhteen puntaroivan keskustelun ihanteeseen, jonka mukaan keskustelussa ei pitäisi korostaa pelkästään siihen osallistuvien näkökulmia, vaan kaikkien niiden, joita päätös koskee. Englanniksi tätä periaatetta kutsutaan nimellä ”all-affected principle”.

All-affected -periaatteeseen pohjautuvan keskustelun tavoitteena on inklusiivisuus eli se, että kaikki päätökseen liittyvät näkökulmat tulevat mahdollisimman hyvin huomioiduiksi. Inklusiivisuuteen voidaan pyrkiä kutsumalla keskusteluun mukaan mahdollisimman kattavasti ihmisiä tai ihmisryhmiä, joiden elämää päätös koskettaa. Käytännössä kaikkien päätöksen eri vaikutuksille alttiiden ihmisten mukaan saaminen voi olla mahdotonta, esimerkiksi siksi, että osa heistä kuuluu tuleviin sukupolviin, jotka eivät vielä ole edes syntyneet. Inklusiivisuutta ja ei-läsnäolevien ryhmien näkökulmaa voidaan kuitenkin yrittää vahvistaa esimerkiksi erilaisten mielikuvaharjoitusten avulla. Toisaalta lähtökohdiltaan ”habermasilaisen” keskustelun voidaan ajatella edistävän eri näkökulmien huomiointia jo muutenkin: kun osallistujat näet yrittävä tunnistaa muihin vetoavia, yleisesti hyväksyttäviä, argumentteja, he joutuvat väistämättä ajattelemaan päätöskysymystä eri ihmisten näkökulmista.

Miten normit vaikuttavat ilmastokeskusteluihin?

Ilmastonmuutos on esimerkki ongelmasta, jonka käytännön syyt ja siten myös ratkaisut ovat varsin paikallisia, mutta vaikutukset maailmanlaajuisia. Siksi ilmastotoimista käytävien kansalaiskeskustelujen näkökulmasta voi olla paljonkin väliä sillä, mitkä ihanteet – rationaalinen argumentointi, yhteensovittaminen vai inklusiivisuus – keskustelussa korostuvat.

Oletetaan vaikkapa, että laatiessaan suosituksia päästövähennystavoitteista kansalaiskeskustelun osallistujat pyrkivät ennen kaikkea keskustelussa mukana olevien näkemysten yhteensovittamiseen. Osa keskustelijoista kannattaa todella kunnianhimoisia toimia, osa puolestaan vastustaa niitä, sillä niiden toteuttaminen aiheuttaa heille merkittäviä kustannuksia ja hankaloittaa heidän arkeaan. Ratkaistakseen ristiriidan keskustelijat päätyvät suosittamaan, että kunnianhimoisten toimien toteuttamista lykätään, jotta kaikki ehtivät varautua niihin.

Jos kansalaiskeskustelijat sen sijaan pyrkivät ennen kaikkea inklusiivisuuteen eli huomioimaan mahdollisimman kattavasti päätöksen vaikutuspiiriin kuuluvat ihmiset, he saattaisivat todeta, että päätöksessä on huomioitava myös tulevat sukupolvet ja muut ihmisryhmät, joihin ilmaston lämpeneminen eniten vaikuttaa. Siksi keskustelijat päätyvät suosittamaan kunnianhimoisten toimien toteuttamista välittömästi, vaikka se aiheuttaakin osalle heistä kustannuksia. Teoriassa siis keskustelun lopputulos voi muuttua merkittävästi riippuen siitä, mitä ihannetta keskustelussa korostetaan.

Ilmastotoimet puntarissa -hankkeessa halusimme perehtyä kysymykseen eri ihanteiden vaikutuksesta myös empiirisesti.  Siksi hankkeessa järjestettiin syksyllä 2023 kansalaiskeskustelututkimus, jossa näiden eri normien vaikutusta tutkittiin koeasetelman avulla. Kokeessa joukko satunnaisesti valittuja kansalaisia kutsuttiin puntaroimaan Suomen ilmastotavoitteita. Keskustelua varten heidät jaettiin kolmeen koeryhmään, joista ensimmäisessä keskustelun ohjeet korostivat rationaalista argumentointia, toisessa näkemysten yhteensovittamista ja kolmannessa inklusiivisuutta eli kaikkien asianosaisten huomiointia. Keskustelun yhteydessä keräsimme muun muassa kyselyiden avulla tietoa koeasetelman vaikutuksesta esimerkiksi osallistujien oppimiseen, toisten huomiointiin keskustelussa ja ilmastotoimien kannatukseen. Tuloksista kirjoitan seuraavassai blogissani.