Blogi | Mistä puhumme, kun puhumme oikeudenmukaisesta siirtymästä?
Oikeudenmukaisesta siirtymästä puhutaan nykyään monessa yhteydessä. Ei ole kuitenkaan aivan yksiselitteistä, miten oikeudenmukainen siirtymä (englanniksi just transition) määritellään. Tämän olen todennut toimiessani projektitutkijana pian kaksi vuotta käynnissä olleessa FACTOR-hankkeessa. Hankkeemme keskiössä on tutkia, miten puntaroivat kansalaiskeskustelut voisivat edistää reiluja ja tietoon perustuvia ilmastotoimia, toisin sanoen reilua tai oikeudenmukaista siirtymää.
Ympäristöystävällisyyden edistämistä työntekijöiden asema huomioiden
Oikeudenmukainen siirtymä -sanaparissa sanalla siirtymä viitataan pitkäaikaisiin, usein vaalikaudet tai viranomaissukupolvetkin ylittäviin perustavanlaatuisiin muutoksiin yhteiskunnan keskeisillä osa-alueilla: tavoissamme tuottaa energiaa ja ruokaa, asua ja liikkua paikasta toiseen. Nykypäivänä siirtymien tutkimuksessa korostuu erityisesti tarve kestävyyssiirtymään, siis irtautumiseen fossiilisista polttoaineista ja niihin perustuvista elintavoista. Vaihtoehtoisesti voidaan puhua myös kestävyysmurroksesta, joka viittaa vielä kokonaisvaltaisempaan muutokseen tavoissamme tuottaa, jakaa ja kuluttaa energiaa, ruokaa ja muita hyödykkeitä. Mutta mihin viitataan juuri oikeudenmukaisella siirtymällä?
Oikeudenmukaisen siirtymän käsitteen juuret ovat 1970–1980-luvuilla ja yhdysvaltalaisessa ammattiyhdistyliikkeessä. Tuohon aikaan Yhdysvalloissa tiukennettiin teollisuuslaitoksia koskevia ympäristömääräyksiä, mikä käytännössä tarkoitti saastuttavimpien laitosten sulkemista. Sen sijaan, että ammattiyhdistysliike olisi alkanut kampanjoida tiukempia ympäristönormeja vastaan vanhojen työpaikkojen säilyttämiseksi, se alkoi vaatia työntekijöille turvaa muutoksen keskellä esimerkiksi uudelleenkoulutuksen ja taloudellisen tuen muodossa. Oikeudenmukaisen siirtymän vaatiminen oli siis ay-liikkeelle keino yhdistää ympäristöystävällisyyden edistäminen ja saastuttavien alojen työntekijöiden taloudellinen turva.
2000-luvulle tultaessa oikeudenmukaisen siirtymän käsitteen ottivat vähitellen omakseen myös kansainväliset työntekijäliitot, jotka toivat käsitteen osaksi kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja – tarkoittihan fossiilisista energialähteistä luopuminen väistämättä isoja elinkeinorakenteen muutoksia alueilla, jotka olivat rakentuneet fossiilienergian, vaikkapa hiilikaivosteollisuuden varaan. Näin oikeudenmukaisen siirtymän käsite päätyi myös osaksi vuoden 2015 Pariisin sopimusta, jonka alkusanoissa mainitaan juuri työvoiman oikeudenmukainen siirtymä ja tarve luoda uusia, säällisiä työpaikkoja.
Ilmastotoimien epätasaiset vaikutukset – ”ketään ei jätetä”
Pariisin sopimuksessa tuodaan kuitenkin esiin toinenkin seikka, joka liittyy oikeudenmukaisen siirtymän käsitteeseen, nimittäin se, että sopimuksen allekirjoittaneet maat voivat kärsiä paitsi ilmastonmuutoksen vaikutuksista, myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtyjen toimien seurauksista. Tässä nähdäkseni kiteytyy yksi oikeudenmukaisen siirtymän keskeinen tausta-ajatus: sen tunnustaminen, että tarpeellisuudestaan ja välttämättömyydestään huolimatta ilmastotoimet voivat joillekin tahoille tuottaa kielteisiä seurauksia. Kun kyse on valmiiksi heikossa asemassa olevista ihmisistä, ihmisryhmistä tai maista oikeudenmukaisuuden nimissä nämä kielteiset seuraukset tulisi pyrkiä ehkäisemään tai vähintään huomioida ja kompensoida asianmukaisella tavalla.
Yksi kokonaisuus, jossa oikeudenmukainen siirtymä saa hyvin konkreettisen muodon, on Euroopan Unionin oikeudenmukaisen siirtymän rahasto (Just transition fund). EU:n vihreän kehityksen ohjelmassa vuodelta 2019 oikeudenmukainen siirtymä nähdään keinona vauhdittaa kunnianhimoisia ilmastotoimia ja lisätä niiden hyväksyttävyyttä. Siinä todetaan myös, että kaikki alueet eivät lähde tavoittelemaan ilmastokestävyyttä niin sanotusti samalta viivalta, ja oikeudenmukaisen siirtymän toteuttamisessa painottuu alueiden välisten kehityserojen tasaaminen. Periaate on, että ”ketään ei jätetä”. Rahastosta tuetaan siksi alueita, joilla kestävyyssiirtymä tuottaa eniten haasteita. Käytännössä siis esimerkiksi Suomessa maakuntien liitot ohjaavat EU:lta tulevaa rahaa erinäisiin turpeesta luopumista edistäviin hankkeisiin alueilla, joilla turvetuotanto on merkittävä elinkeino.
Monta näkökulmaa oikeudenmukaisuuteen: kuka, mitä, missä, milloin?
Tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa oikeudenmukaisesta siirtymästä ei tokikaan puhuta pelkästään fossiilienergian tuotannon ja siitä riippuvaisten alueiden ja työpaikkojen yhteydessä, vaan oikeudenmukaisen siirtymän tai murroksen vaade voidaan ulottaa koskemaan laajemmin eri yhteiskunnan osa-alueita: ruoantuotantoa, liikkumista, rakentamista jne. Planetaarinen kestävyys edellyttää muutoksia näissä kaikissa. Oikeudenmukaisuuden kannalta oleellista on, että väistämättömät muutokset eivät suhteettomasti kuormittaisi jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevia yksilöitä.
Ajatus voi kuulostaa sinänsä yksinkertaiselta, mutta käytännössä sen määrittäminen, mikä missäkin yhteydessä on oikeudenmukaista ja mikä ei, on monimutkaisempaa. Suomen ilmastopaneelin keskustelunavaus vuodelta 2021 havainnollistaa tätä monimutkaisuutta tuomalla esiin useita näkökulmia reiluuden arviointiin. Tulisiko meidän tarkastella oikeudenmukaisuutta maailmanlaajuisesti, köyhien ja vauraiden maiden asukkaiden välillä, vai esimerkiksi yhden paikkakunnan tasolla? Millä aikavälillä muutoksia arvioidaan, huomioidaanko tulevat sukupolvet? Oikeudenmukaisuuden toteutuminen ei myöskään rajoitu hyötyjen ja kustannusten jakamisen kysymyksiin. Tärkeää on yhtä lailla kysyä, miten päätökset tehdään, kuka saa osallistua niiden tekoon, ja kenen asema ja oikeudet tunnustetaan.
Oikeudenmukaisuus punnitaan käytännön politiikassa
Eri näkökulmat oikeudenmukaisuuteen eivät nekään silti vielä kerro, millaisia toimia oikeudenmukaisen siirtymän varmistamiseksi meidän tulisi tehdä ja millaisia ei. Onko oikeudenmukaista esimerkiksi se, että jokainen saa säilyttää oman elintasonsa vähintään sellaisena kuin se on tänä päivänä? Tuskin koemme, että mikä tahansa ilmastotoimista johtuva muutos omiin elintapoihin oikeuttaa vaatimaan korvauksia. Jonkinlaisia minimikriteereitä oikeudenmukaisuudelle voidaan kuitenkin hahmotella esimerkiksi olemassa olevien yleisten oikeudenmukaisuusteorioiden pohjalta, kuten Theresa Tribaldos ja Teea Kortetmäki ovat reilua ruokamurrosta käsittelevässä artikkelissaan (2022) tehneet.
Suvi Huttunen ja Aino Rekola ovat puolestaan katsauksessaan (2021) huomauttaneet, että oikeudenmukaisuuden korostaminen voi myös muodostua esteeksi ekokriisin torjuntatoimille, jos sitä ei tarkastella kriittisesti. Toisin sanoen: perusteettomat tai suhteettomat oikeudenmukaisuusvaateet voivat pahimmillaan vesittää koko kestävyyssiirtymän. Oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa ei tule unohtaa sitä, että ilmastonmuutoksen torjumisessa itsessään on kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta, sillä lämpenemisen seurauksista kärsivät eniten maapallon köyhimmät väestönosat, jotka ovat vähiten vastuussa ilmastonmuutoksen syistä.
Yksilötasolla arvioon jonkin päätöksen oikeudenmukaisuudesta vaikuttaa paljon se, onko lopputulos omalta kannalta mieluisa. FACTOR-hankkeessa järjestettävissä kansalaisraadeissa oma kiinnostukseni kohdistuu kuitenkin siihen, millaisia määritelmiä yksilöt tuottavat oikeudenmukaisuudelle puntaroidessaan aihetta yhdessä. Millaiset maantieteelliset ja ajalliset jänteet kansalaisraatien lopputuloksessa korostuvat? Mikä katsotaan kohtuulliseksi? Juuri nyt omat tulkintansa oikeudenmukaisuudelle kestävyyssiirtymässä antavat esimerkiksi lukuisat EU-maiden poliitikot ja virkailijat määrittäessään kriteerejä oikeudenmukaisen siirtymän rahaston varojen käytölle. Oikeudenmukaisen siirtymän sisältö muodostuukin lopulta aina sen mukaan, millaiseksi se päätöksenteossa yhdessä määritellään.
