Väitöskirjatutkijan matkakokemukset
Me ihmiset olemme hämmästyttävän monivivahteisia olentoja. Aistimme, tunteemme ja ajatuksemme välittävät meille tietoa kokemuksistamme maailmassa ja siitä, miten nämä kokemukset sopivat yhteen toiveidemme, tarpeidemme ja tietojemme kanssa. Lapsuudessa kykymme puhua, tunnistaa ja säädellä tunteitamme, sekä sosiaaliset taitomme kehittyvät tiiviissä vuorovaikutuksessa läheistemme kanssa. Sosiaaliset suhteet säilyvät keskeisenä osana ihmisyyttämme läpi elämän ja laajemmassa mittakaavassa ne muovaavat meitä kulttuurimme sekä aikakautemme kautta. Ymmärtääksemme ihmisyyttä meidän on samanaikaisesti lähestyttävä sitä monesta eri näkökulmasta, huomioiden sekä perimän että elämänkokemuksen vaikutuksia aivojemme rakenteisiin, subjektiivisiin kokemuksiimme sekä toimintatapoihimme ja taitoihimme.
Uteliaisuuteni ihmisyyden monivivahteisuudesta sai minut hakeutumaan psykologian opintoihin. Työurani alussa työskentelin psykiatrisilla vastaanotoilla lasten, nuorten ja perheiden kanssa, jolloin tehtäviini kuului mm. erilaisten haasteiden taustatekijöiden selvittäminen – johtuivatko ne esimerkiksi tunne-elämän solmuista vai poikkeavasta havainnointi-/päättelytavasta, ja minkälainen rooli sosiaalisilla suhteilla oli yhtälössä?
Tässä työssä haluni ymmärtää miten meidän ihmisten eri osa-alueet toimivat yhdessä syveni, joten kun tarjoutui mahdollisuus tehdä väitöskirjatutkimusta FinnBrainin kehityspsykologisessa osatutkimuksessa, tartuin siihen innolla. Osatutkimuksessa lähestytään lapsen kehitystä itsesäätelyn viitekehyksestä, jossa tarkastellaan miten lapsen eri toiminta-alueet (kuten tunteiden, ajattelemisen ja käyttäytymisen säätely) kehittyvät yhteisvaikutuksessa toistensa/ympäristötekijöiden kanssa, sekä miten ne heijastuvat hyvinvointiin myöhemmin elämässä.
Väitöskirjani teemaksi valikoitui yhteydet vanhempien toiminnanohjauksen (toisin sanoen ajattelun ja päättelyn säätelykyvyn) ja tunnetason hoivakäyttäytymisen välillä. Tutkimuksen tavoite oli ymmärtää miten vanhempien toiminnanohjaus vaikuttaa kykyyn tarjota lapsille tunnetasolla sellaista hoivaa, jonka tiedetään tukevan kehitystä ja hyvinvointia. Sen lisäksi, että teema voi olla kiinnostava etenkin vanhemmille, vanhemmuustutkimus tarjoaa yhteiskunnallemme tärkeätä tietoa – jotta voimme tunnistaa perheitä, jotka hyötyisivät vanhemmuuden tuesta ja jotta tiedämme, miten näitä perheitä parhaiten tuetaan, meidän on ymmärrettävä vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä.
Väitöskirjassani äitien toiminnanohjausta mitattiin tietokoneistetuilla neuropsykologisilla tehtävillä ja hoivakäyttäytymistä havainnoitiin vapaan leikkihetken aikana.
Väitöskirjassani tutkittiin ensimmäistä kertaa Suomessa yleisväestön taaperoikäisten lasten äitien keskuudessa yhteyksiä toiminnanohjauksen ja tunnetason hoivakäyttäytymisen välillä. Tulokset olivat linjassa tämän uuden tutkimuskentän muutaman kansainvälisen julkaisun kanssa eli äidit, joilla oli paremmat toiminnanohjaustaidot, olivat emotionaalisesti enemmän saatavilla lapsilleen. Löydös on looginen, kun pohditaan vanhemmuutta ajattelun/päättelyn näkökulmasta: pienet lapset tutkivat sekä sisäistä että ulkoista maailmaa aktiivisesti ja vuorovaikutuksessa vanhempiensa kanssa, jolloin vanhemmat työstävät tietoa mielessään liittyen lapseen ja mm. hänen tunnetasonsa tarpeisiin. Näin ollen vanhemman paremmat kyvyt säädellä ajatteluaan/päättelyään voivat tukea tunnetason vuorovaikutusta lapsen kanssa.
Kun pyritään ymmärtämään vanhempien hoivakäyttäytymistä muokkaavia tekijöitä, vanhempien toiminnanohjausta tulisi siis huomioida. On kuitenkin tärkeätä pitää mielessä, että toiminnanohjaustaidot selittävät vain pienen osan hoivakäyttäytymisen vaihtelusta, joka koostuu hyvin monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Lisätietoa tutkimustuloksista löytyy väitöskirjastani, johon pääsee tämän linkin kautta: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-12-4189-5
Väitöskirjamatkani kesti vuodesta 2017 vuoteen 2022. Projektin suurin anti on ollut yhdessä oppiminen tutkijakollegoiden kanssa, sekä vuoropuhelu tutkimustyön ja psykologin vastaanottotyön välillä. Keskustelut omasta tutkimusaiheesta poikkitieteellisessä FinnBrain-tutkimusryhmässä kollegoiden kanssa, jotka tarkastelevat lasten kehitystä esimerkiksi aivokuvantamisen, suolistomikrobiston tai hormonitoiminnan kautta on rikastuttanut ymmärrystäni ihmisen eri toiminta-alueista ja tarjonnut mahdollisuuden tarkastella omaa tutkimusaihetta muiden viitekehysten kautta. Yhteistyö kehityspsykologisen osatutkimuksen tutkijoiden kanssa on mahdollistanut tietämykseni kehittämistä tutkimusaiheeni läheisiin teemoihin, kuten lasten temperamentin, sosiaalisten taitojen ja emotionaalisen tarkkaavaisuuden kehityskaariin. Neuvottelut eri tutkimustraditioita edustavien väitöskirjaohjaajieni kanssa ovat valottaneet eri tutkimussuuntauksien yhtäläisyyksiä ja poikkeavuuksia. Kohtaamiset kansainvälisten kollegoiden kanssa esimerkiksi tieteellisissä kongresseissa ovat antaneet tietoa muiden tutkimusryhmien työskentelytavoista. Rinnakkain väitöskirjatutkimuksen kanssa olen myös tehnyt psykologina vastaanottotyötä lasten ja perheiden kanssa, mikä on syventänyt ymmärrystä tutkimusaiheideni merkityksestä ihmisten arkielämässä.
Yksi väitöskirjatyöskentelyn arvokkaimmista anneista on ollut yhdessä oppiminen muiden tutkijoiden kanssa. Yllä olevassa vasemmanpuoleisessa kuvassa on FinnBrainin tutkijapoppoo vuonna 2018 yhteisellä matkalla WAIMH-kongressissa Roomassa, jossa pääsin keskustelemaan kansainvälisten kollegoiden kanssa omista tutkimustuloksistani (kuva oikealla).
Tämä mahdollisuus monipuoliselle tiedon kehitykselle on ollut sekä antoisaa että haastavaa. Sisäistettävän tiedon määrä on ajoittain tuntunut niin hallitsemattoman laajalta, että on tullut eksynyt ja epävarma olo. Miten voi tietää, että on selvittänyt kaiken oleellisen liittyen omaan tutkimusaiheeseen ja että omat johtopäätökset todellakin pitävät paikkansa? Välillä on tuntunut siltä, että mitä enemmän oppii, sen epävarmemmaksi muuttuu suhteessa omaan osaamiseen, kun tiedostaa miten paljon ei vielä tiedä. Taitaakin olla niin, että tutkijana on välttämätöntä sietää epävarmuutta ja tietämättömyyttä, varsinkin kun työskentelee aiheiden kanssa, joita ei ole tutkittu aiemmin ja kun tutkimuksen kohteena on niin monivivahteinen ilmiö kuin me ihmiset. Meidän tiedonkäsittelykapasiteettimme ei yksinkertaisesti riitä samanaikaisesti sisäistämään kaikkea oleellista tietoa. Välillä olen ajatellut, että tutkijat jotka pyrkivät ymmärtämään ihmisiä, ovat vähän kuin hiiriä tutkivia hiiriä – tutkijalla ei ole suurempi tiedonkeruu- ja päättelykapasiteetti kuin tutkimuskohteella.
Rauhoittavasti tiedeyhteisön tutkimus- ja julkaisukäytännöt on kehitetty varmistamaan, että uutta tietoa luodaan luotettavasti. Ohjaajat valvovat väitöskirjatutkijan työskentelyä ja johtopäätöksiä ja pieniäkin yksityiskohtia datankeruussa, aineiston analyyseissa ja tulosten tulkinnassa pohditaan tarkasti. Kun tuloksia lähetetään tieteelliseen julkaisuun, kaikki tutkimuksen vaiheet käydään tarkasti läpi vertaisarvioinnin kautta ja mahdolliset epäkohdat vaaditaan korjattavaksi ennen julkaisua. Jos tutkimusaihe on uusi eikä aiempia julkaisuja löydy samasta aiheesta, tapana on ilmaista johtopäätöksissä varautumista liittyen tulosten luotettavuuteen. Ajatuksena on, että löydöksiin voidaan luottaa vasta, kun useampi erillinen tutkimus on päätynyt samantyyppisiin tuloksiin.
Tämä prosessi vaatii kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Muutaman sivun tieteellinen julkaisu voi olla työn alla jopa useamman vuoden ajan, jonka aikana samoja asioita voi joutua muokkaamaan monta kertaa ja jos tutkimusaihe on uusi, voi joutua odottelemaan muiden tutkimusryhmien tuloksia ennen kuin kokee varmuutta tulostensa luotettavuudesta. Vaikka prosessi voi tuntua turhauttavan hitaalta ja monimutkaiselta, se on arvokas laadunvarmistus tutkimustulosten luotettavuudesta. Vaikka kenenkään yksittäisen tutkijan tiedonkäsittelykapasiteetti ei riitä sisäistämään kaikkea oleellista tietoa ja vetämään varmasti oikeita johtopäätöksiä esimerkiksi lasten kehitystä tukevista vanhemmuuskäytännöistä, tutkimus- ja julkaisukäytännöt varmistavat, että yksittäiset tutkijat yhdessä tiedeyhteisönä luovat mahdollisimman luotettavaa tietoa yhteiskunnan käyttöön. Nämä käytännöt voivat myös antaa mielenrauhaa yksittäiselle tutkijalle – oma työ on vain yksi palapelinpalanen, jonka arvo ja tarkoitus selviää vasta yhdistyessään muiden luomaan tietoon ja ymmärrykseen, mutta joka voi myös olla välttämätön osa tietokokonaisuutta.
Saman tyyppisesti kuin ihmiseksi kasvamisessa tarvitaan muiden ihmisten tukea, muiden tutkijoiden tuki on keskeistä tutkijaksi kasvamisessa. Suurkiitos FinnBrainin tutkijayhteisölle; on ollut arvokasta saada jakaa kanssanne sekä tämän työn ilot että vastoinkäymiset. Tutkimuksen tekeminen perustuu monen ihmisen yhteistyöhön – laskelmieni mukaan 310 henkilöä on eri tavoin osallistunut väitöskirjani toteuttamiseen, esimerkiksi datan keruun, projektikoordinoinnin ja datan hallinnoinnin ja analysoinnin merkeissä, ja olen kiitollinen teille kaikille avustanne. Suuren kiitokseni haluan kohdistaa niille perheille, jotka osallistumalla FinnBrain-tutkimukseen mahdollistavat meidän pyrkimystämme lisätä tietoa lasten ja perheiden hyvinvoinnista. Toivottavasti teillä on intoa vastata kyselylomakkeisiimme ja osallistua tutkimuskäynneille myös tulevaisuudessa, jotta voimme yhdessä jatkaa uuden tiedon luomista perheiden ja lasten hyvinvoinnin edistämiseksi!
Elisabeth Nordenswan, psykologi, erikoistutkija