Vauvan temperamentti ja vanhemman läsnäolo liittyvät lapsen kielenkehitykseen

”Moni vanhempi alkaa uskoa temperamenttiin vasta saatuaan toisen lapsen”, on temperamenttitutkija Mary Rothbart todennut. Kun minusta tuli kahden lapsen äiti, olin jo usean vuoden ajan tutkinut vauvojen temperamentin ja kielenkehityksen välisiä yhteyksiä, mutta silti tuo lainaus osui ytimeen. Puheterapeuttina tiesin, että vanhemmilla on tärkeä rooli lapsen kielen ja kommunikaation kehityksessä. Silti vasta arki toisen lapsen kanssa teki asian konkreettiseksi – se, miten lapsen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa, voi todella vaihdella paljon riippuen lapsen temperamentista.

Omat lapseni erosivat heti alusta lähtien siinä, kuinka usein he hakivat aikuisten huomiota, mistä he pitivät, kuinka pitkään he jaksoivat keskittyä yhteen asiaan, kuinka uteliaita he olivat uusia asioita ja ihmisiä kohtaan – ja niin edelleen. Siksi vanhempina puhuimme heille hieman eri tavoin ja teimme heidän kanssaan erilaisia asioita.

Kun sain itse kokea lasteni temperamentin ja kielenkehityksen käytännössä, se innosti minua väitöskirjatyössäni entisestään ja 10. lokakuuta koitti vihdoin väitöspäivä – unohtumaton päivä.

Mutta mitä tutkimuksemme sitten paljasti vauvan temperamentin, vanhemman emotionaalisen läsnäolon ja lapsen varhaisen kommunikaation kehityksen yhteyksistä?

Kaksi temperamenttipiirrettä oli yhteydessä vauvojen varhaiseen kommunikaation kehitykseen: positiivinen emotionaalisuus ja itsesäätely.
Positiivinen emotionaalisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsi nauraa ja hymyilee helposti, on aktiivinen ja utelias uusia asioita ja ihmisiä kohtaan sekä nauttii intensiivisemmästä toiminnasta.
Itsesäätely puolestaan kuvaa esimerkiksi sitä, kuinka pitkään lapsi jaksaa kiinnostua samasta asiasta, nauttii rauhallisista toiminnoista ja kuinka helposti hän rauhoittuu oltuaan kiihtynyt – joko itse tai aikuisen tuella.

Ne vauvat, joilla näitä piirteitä esiintyi enemmän, käyttivät 14 kuukauden iässä enemmän eleitä ja heillä oli myös laajempi sanavarasto samassa iässä – ja osin vielä 2,5 vuoden iässäkin. Sen sijaan vauvojen taipumus kokea ja ilmaista negatiivisia tunteita ei ollut yhteydessä heidän kommunikaation kehitykseensä.

Myös vanhemman emotionaalinen läsnäolo – eli kyky luoda lämmin ja turvallinen suhde lapseen sekä kiinnittää huomiota ja vastata lapsen viesteihin – oli positiivisesti yhteydessä lapsen kommunikaation kehitykseen 14 kuukauden iässä. Tämä päti kaikkiin lapsiin temperamentista riippumatta.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että temperamentin ja vanhemman emotionaalisen läsnäolon lisäksi lapsen kielenkehitykseen vaikuttaa moni muukin tekijä.

Mitä tästä voi oppia?

Pienten lasten vanhempana tietää, että arki voi olla kiireistä ja täynnä asioita, jotka vaativat huomiota. Hyvältä vanhemmalta odotetaan paljon. Arjen perinteisten askareiden lisäksi nykypäivänä erityisesti ruutuaika voi häiritä vuorovaikutusta – sekä aikuisten että lasten osalta. Tutkimukset osoittavat, että liiallinen ruutujen käyttö sekä vanhemmilla että lapsilla on yhteydessä lasten heikompaan kielenkehitykseen.

Vahva kommunikaatiokyky on kuitenkin ihmiselle tärkeä monin tavoin ja monissa tilanteissa – se auttaa luomaan yhteenkuuluvuutta ja ihmissuhteita sekä vastaanottamaan ja välittämään tietoa niin koulussa, opinnoissa, työelämässä kuin vapaa-ajallakin.

Lapset oppivat kieltä ympäristöstään, ennen kaikkea suorassa vuorovaikutuksessa niiden toisten kanssa, jotka puhuvat ja viestivät heille. Lasten täytyy kuulla sanoja ja nähdä eleitä voidakseen oppia ne. Siksi lasten läheisillä aikuisilla on tärkeä rooli heidän kommunikaationsa kehittymisen tukemisessa.

Tutkimustulokset osoittavat, että erilaiset temperamentit voivat luoda hieman erilaisia lähtökohtia kommunikaation kehitykselle. Lapset, jotka ovat vähemmän aktiivisia, uteliaita tai iloisia – tai joiden on vaikeampi keskittyä ja säädellä tunteitaan – voivat hyötyä siitä, että heidän kielenkehitystään tuetaan tietoisesti juuri heille sopivalla tavalla.

Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että uusiin asioihin varovaisesti suhtautuvalle lapselle luodaan lisää turvallisia, rauhallisia yhteisiä hetkiä tutussa ympäristössä. Tai että lapsen, jolla on vaikeuksia keskittyä kirjan lukemiseen, annetaan valita kirja itse ja ohjata keskustelua kuvien ympärillä sen sijaan, että hän vain kuuntelisi.

Lopuksi

Maailmassa, jossa vanhemmille tulee paljon ohjeita ja suosituksia eri suunnista, olen iloinen, että väitöskirjani perusteella voin tiivistää seuraavan neuvon pienten lasten vanhemmille ja kaikille, jotka työskentelevät pienten lasten kanssa:

Aseta etusijalle yhteinen aika ja nauttikaa olostanne. Opettele tuntemaan lapsesi ja löytäkää sellaiset tavat olla yhdessä ja kommunikoida, joista kumpikin nauttii.