Saako väikkärintekijä olla vain riittävän hyvä?

Väitöskirjatyö voi olla monella tavalla turhauttavaa. Työ vaatii paineensietokykyä, koska suunnitelmat saattavat muuttua ja rahoitus on usein epävarmaa. Joskus on turhauttavaa joutua odottamaan jonkun muun työpanosta tai laitteen korjausta, ennen kuin omat työt voivat jatkua. Aika usein työ vain edistyy turhauttavan hitaasti ihan muista syistä.

Minulle turhauttavinta on ollut kamppailu oman rajoitteisuuteni kanssa. Koen usein riittämättömyyttä ja epäilen omaa osaamistani. Vielä kun tulokset ovat pöydällä nätisti analysoituna ja p-arvot määritelty, mielessäni kummittelee ajatus siitä, etten ole varma olenko tehnyt kaiken oikein.

Ei ole helppoa tunnistaa omaa riittämättömyyden ja rajoittuneisuuden tunnetta. Ja vielä vaikeampaa on tunnustaa, että kokee kokevansa niitä (asiantuntija)työssään. Näihin tunteisiin liittyy niin vahvasti häpeä.

Vertaisryhmää vetäessäni huomasin, etten suinkaan ole yksin näiden tunteiden kanssa. Moni muukin väikkärintekijä kamppailee juuri samanlaisten tunteiden kanssa. Moni soimaa itseään, kun ei vaan saa kirjoitettua käsikirjoitusta, tehtyä tilastollisia analyysejä tai suunniteltua seuraavaa koetta. Epävarmuus vaanii mielen taustalla kuin muumilaakson jäätävä Mörkö. Ja näitä tunteita on usein liian vaikea avata ja jakaa ohjaajan kanssa.

Väikkäritekijöiden vertaisryhmässä olemme pystyneet tunnistamaan itsemme toistemme tilanteista. Olemme jakaneet vinkkejä ja kertoneet itsellemme toimivista toimintatavoista. Vaikeitakin tunteita on tullut jaettua. Olemme myös pystyneet iloitsemaan jokaisen pienistä edistysaskeleista, koska ymmärrämme, miten valtavasti töitä näiden askeleiden takana on.

Mitä itselleni on jäänyt käteen vertaisryhmän vetämisestä? Olen joskus vitsaillut, että opin asioita vasta opettaessani niitä muille. Olen viimeisen vuoden aikana etsinyt tietoa esim. ajanhallinnasta, kirjoitusmenetelmistä ja jumeista ryhmän pieniä infopläjäyksiä varten. Samalla omaan työntekooni on uinut omia jumeja helpottavaa tajunnanvirtauskirjoitusta ja pomodoro-ajanhallintatekniikkaa.

Mitä tärkeintä, olen tajunnut, että minun ei kannata piilotella vaikeita tunteita ainakaan itseltäni. Tunteet kannattaa ottaa vakavasti, sillä niissä on avain ongelmia tuottavien tilanteiden ylitsepääsemiseen. Puhumalla ongelmista olen usein pystynyt tunnistamaan juuri ne työvaiheet, jotka aiheuttavat ahdistusta. Ja kun tiedän, mikä vaihe on vaikea, voin etsiä juuri siihen apua.

Olipa se sitten käsikirjoituksen kirjoittaminen tai tulosten analysointi, joka tuottaa ongelmia, niin joku muu on luultavasti törmännyt samoihin ongelmiin ennen minua. Joskus vieressäni on istunut vertainen tai työkaveri, joka on jo löytänyt minullekin toimivan ratkaisun. Toista googlaaminen on auttanut eteenpäin – internet on pullollaan sekä niksejä että inspiraatiota, jotka voivat auttaa eteenpäin. Kokeilepa kirjoittaa ”scientific writing” youtubeen. Vertaisryhmänä on silloin koko tiedeyhteisö.

Ja huomio! Kamppailen juuri tällä hetkellä vaikean työvaiheen kanssa. Minä vasta harjoittelen. Mutta harjoitushan tekee mestarin, eikö vain?

Väitöskirjatutkija, Bioteknologian laitos