Laiton vallanpitäjä ja joitakin ratkaisuyrityksiä
Teksti ja kuvat: Marika Räsänen
Jos äänestäjät kokevat henkensä uhatuiksi ja tämän vuoksi asettuvat tietyn ehdokkaan taakse, onko kyseessä ”vapaat”, lailliset vaalit? Jos järjestetään uudet vaalit ja valitaan uusi johtaja, mitä tekee painostuksen alla valittu? Kuuluuko hänen luopua tehtävästään vai tulkitseeko hän puolestaan uudet vaalit laittomiksi? Voi kuulostaa kiharaiselta, teoreettiselta tai modernilta, mutta tässä tapauksessa kysymykset nousevat tapahtumista 642 vuotta sitten.
Huhtikuussa 1378 Roomassa istunut kardinaalikollegio äänesti uudeksi paaviksi napolilaistaustaisen Bartolomeo Prignanon. Bartolomeo otti virkanimekseen Urbanus VI. Pian valinnan jälkeen osa kardinaaleista vaikuttaa katuneen äänestyspäätöstään ja he herättivät keskustelun siitä, kuinka valinta oli tehty roomalaisten painostuksesta. Tapausta tutkittiin ja muun muassa 164 todistajaa kuulusteltiin. Suurin osa heistä todisti raivoisista kansanjoukoista, jotka olivat vaatineet kardinaaleja valitsemaan roomalaisen tai vähintään italialaisen paavin (vastapainoksi vuosikymmeniä kestäneeseen ranskalaispaavien dominanssiin), mutta joukossa oli myös niitä, joiden tiedossa ei ollut minkäänlaista painostusta. Tilanne kärjistyi siinä määrin, että Rooman eteläpuolelle Anagniin vetäytynyt joukko kardinaaleja julisti elokuussa paavin valtaistuimen tyhjäksi (sede vacante). Uusi paavinvaali järjestettiin Fondissa syyskuussa 1378. Konklaavi koostui suurelta osalta ranskalaisista kardinaaleista. He valitsivat paaviksi ranskalaistaustaisen Robert Geneveläisen, joka otti nimekseen Clemens VII.
Tämä oli alkusoitto lännen suurelle skismalle, kahden, ja lopulta kolmen paavin yhtäaikaiselle valtakamppailulle, joka päättyi Konstanzin konsiilissa 39 vuotta myöhemmin.
Arvattavasti tilannetta yritettiin ratkoa monin keinoin noiden lähes neljänkymmenen vuoden aikana. Pyhimyksiä tai reliikkejä ei jätetty rauhaan tässäkään kriisitilanteessa.
Monien mielestä se, että läntistä kristikuntaa johdettiin kahdesta paikkaa yhtä aikaa, Avignonista ja Roomasta, oli kestämätöntä. Yli kymmenen vuotta skisman alkamisesta, 1390-luvun alun lähteet antavat kuvan, jonka mukaan Clemens VII yhdessä uskollisten kannattajiensa kanssa keksi uuden, järeäksi ajatellun aseen skandaalimaisen skisman ratkaisemiseksi. Anonyymi ranskalaisen kronikoitsija kirjoitti, että herran vuonna 1392, paavi Clemens VII määräsi, että skisman lopettamiseksi piti järjestää kulkueita, rukoilla kuumeisesti Jumalaa ja pyhimyksiä, paastota ja viettää messuja. Messu ja kulkue kirkon yhdistymiseksi tuli järjestää jokaisen kuukauden ensimmäisenä torstaina kaikkialla, seurakunnan kokoon tai vastaaviin seikkoihin katsomatta. Kulkueisiin osallistumisesta, niiden järjestämisestä tai niiden edesauttamisesta oli mahdollista saada eri mittaisia aneita. Määräys oli voimassa siihen saakka, kunnes skisma päättyisi.
Tietoja määräyksen noudattamisesta Ranskassa on paljon, mikä kertonee osaltaan aidosta halusta ratkaista kirkon arvovallan kannalta ikävä, mutta myös monien käytännön asioiden suhteen hankala, tilanne. Aikalaislähteitä läpikäymällä voi havaita, että kirkon yhdistämiseen pyrkivistä (pro unione Ecclesie) kulkueista tuli suorastaan arkinen näky esimerkiksi Pariisissa. Jatkuvat kulkueet päättyivät vuonna 1409, jolloin Pisassa valittiin kolmas paavi, ja kahden muun odotettiin luopuvan paavinistuimesta. Luopumisia ei kuitenkaan nähty vaan nyt läntinen kristikunta oli jakautunut kolmeen osaan.
Kuten todettua yhdistyminen tapahtui Konstanzissa kymmenisen vuotta myöhemmin. Messujen ajankohtaisuuteen ja mahdolliseen käyttökelpoisuuteen on palattu aika ajoin myöhemminkin. Jokainen pohtikoon, voisiko Clemens VII:n asetuksista olla jotain hyötyä nykyisissä vaalikriiseissä ja hajaannuksen tilassa. Tänään, kuun ensimmäisenä torstaina, olisi ainakin alkuperäisten säädösten mukainen päivä kokeilla niiden tehoa.
Artikkelikuva: Clemens VII ”lepäävä pää”, veistos attribuoitu Pierre Moreliin, 1401, Avignonin paavin palatsin kokoelmat