Paluu rikospaikalle
Oliko Tuomas Akvinolaisen kuolema luonnollinen? Tiesikö hän kuolevansa parin kuukauden sisällä siitä, kun astui Fossanovan luostarin muurien sisäpuolelle tammikuussa 1274? Missä Tuomaan pää tänään lepää tai onko hänen luurankonsa edelleen kätkettynä johonkin Fossanovan luostarin salaiseen nurkkaan? Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä niistä keskusteluista, joita kävimme viikko sitten sekä Latinan piispan vieraanvaraisessa ruokapöydässä että Fossanovan luostarikirkon holvien alla. Ehkä eniten asioiden ytimessä olimme siinä huoneessa, jossa Tuomaan kerrotaan ottaneen viimeisen henkäyksensä 7. maaliskuuta 1274.
Paluu Fossanovaan (Latinan kuurian kautta) oli iloinen ja muutoinkin tunteikas. Edellisestä vierailusta oli lähes kymmenen vuotta aikaa. Iloa oli tavata vanhoja ja uusia ystäviä. Veikeitä tunteita herätti ajatus kulkemisesta Tuomaan askelissa luostarin ristikäytävällä kohti hänen kuolinhuonettaan. Nostalgiaa puolestaan muisto siitä, kuinka rohkenin lahjoittaa väitöskirjani Umberto Ecolle luostaripihan kahvilassa. Umberto halasi minua ja sanoi, että Tuomas yhdistää meidät. Se lienee hienointa mitä väitöskirjastani olen kuullut. Tuolloin myös eräs kuulija pyysi minua tunnistamaan, oliko hänen omistuksessaan oleva reliikki todella Tuomas Akvinolaisen.
Tällä kertaa paluun syy oli Tuomas Akvinolaisen kuoleman muistovuosi ja muistovuoden juhlistamiseksi järjestetty tieteellinen seminaari Fossanova 1274.Tommaso d’Aquino e la Chiesa del suo tempo. Puheenvuorojen ytimessä oli Tuomaasta rakennettu malli niin hagiografiassa, ikonografiassa, liturgiassa kuin dominikaanien opillisessa toiminnassa 1200- ja 1300-luvuilla. Niin paljon kuin Tuomasta onkin tutkittu, useammin kuin kerran totesimme tiettyjen kokonaisesitysten vielä puuttuvan. Ehkä suurin aukko on ikonografiassa ja taidehistoriallisessa tutkimuksessa.
Kuten aina Italiassa, erinomainenkaan tieteellinen anti ei riitä tekemään päivästä täydellistä, vaan siihen tarvitaan pitkä lounastauko. Lounaan meille tarjosi nykyisin Fossanovassa toimiva ”Inkarnoituneen sanan uskonnollisen perheen (=järjestö)” miessiipi. Heidän ruokasalinsa ja asuintilansa on luostarin keskiaikaisessa munkkien siivessä, klausuurissa, johon ei edelleenkään naisilla tai miespuolisilla maallikoilla ole tavallisesti asiaa.
Vierailu klausuuriin oli minulle ensimmäinen laatuaan ja myös äärimmäisen mieleenpainuva. Seuraavassa siitä kolme erityistä nostoa: Ensinnäkin yhteisulkoilu luostarin ristikäytävän päällä kiertävällä kattoterassilla, mistä sai aivan uuden ja erilaisen perspektiivin Fossanovaan. Toiseksi, kaksi ”Inkarnoituneen sanan” naissiipeen kuuluvaa (klassillisista kielistä tohtorin tutkinnot suorittanutta) sisarta sai poikkeusluvan tulla mukanani klausuuriin, koska he halusivat keskustella kanssani Tuomas-tutkimuksesta. Kolmanneksi, saimme käyttää keskiaikaisia munkkien yöportaita poistuessamme klausuurista eli portaita, joita pitkin munkit laskeutuivat makuusalista kirkkoon öiseen jumalanpalveluhetkeen – tai tarkastamaan sitä, mistä kuului kummia, kun sisterssiläispriori yritti salaa siirtää Tuomaan ruumista syksyllä 1274.
Mihin sitten päädyimme liittyen kysymyksiin Tuomaan ruumiin piilopaikasta tai siitä, missä hänen aito päänsä on? Vastaamiseen ei riitä yksi paperiarkki tai samaa mittaa noudattava blogiteksti. Luulen myös, että vastauksen kiertäminen on sopivan ehtymätön runsaudensarvi, johon voin turvautua, kun etsin inspiraatiota seuraavalle blogitekstille tai hyvää syytä vierailla jälleen Fossanovassa.
