Kirjoittamalla maailma valmiiksi?

Kirjoittanut: Keijo Koskinen

Korkeakouluja pidettiin aikanaan itseoikeutettuina järjen ”kirkkoina”, jotka jakoivat sivistystä, pitkälle jalostettua tutkittua tietoa ja näkemystä maailmasta ja sen ilmiöistä kirjoina, artikkeleina ja puheenvuoroina. Nyttemin tieteentekijöiden asemaa haastaa suuri joukko monentasoisia asiantuntijapalveluita tarjoavia toimijoita. Saatavilla oleva informaation määrä on räjähtänyt tiedonjanoisen yleisön käsiin erityisesti netin ja digitalisoitumisen ansiosta. Ovatko korkeakoulut menettämässä merkitystään konsulttitalojen, ajatushautomojen ja kansalaisjärjestöjen usein terävän informaation rinnalla?

Sitä saa mitä mittaa

Olisi älyllisesti epärehellistä vastata edellä esitettyyn kysymykseen yksiselitteisesti vain että ”eivät ole” vetoamalla korkeakoulujen laissa kirjattuun asemaan tutkimuksen, opetuksen ja sen kolmannen tehtäväalueen eli yhteiskunnallisen vaikuttavuuden toteuttajana. Korkeakoulut ja lukuisat muut oppilaitokset ovat syyllistyneet oman kuoppansa kaivamiseen. Syynä tähän on toisaalta tuloksellisuuden mittaaminen määrällä, mutta myös linnoittautuminen omiin kammareihin ja omien tieteenalojen foorumeille. Kuulemme liian harvoin rohkeita, näkemyksellisiä, kantaaottavia puheenvuoroja.

Korkeakoulut suoltavat vuosittain kasapäin artikkeleita, raportteja, graduja ja väitöskirjoja – paljon informaatiota! Mutta informaatio on eri asia kuin merkitys. George Dysonia siteeraten ”information is cheap, meaning is expensive”. Korkeakoulujen suoltaman tiedon joukossa on toki paljon kovaa tavaraa; tulkintoja, ymmärrystä ja merkitystä – mutta tosiasia on, että tekstin määrää lisäämällä tätä maailmaa ei valmiiksi rakenneta. Missä ovat aikakautemme Aristoteleet, da Vincit ja Goethet?

Todellisuus ei ole vain joukko keskenään kilpailevia määritelmiä

Maailma on monimutkainen paikka ja sen kompleksisuuden aste sekä syklien nopeus näyttävät pikemminkin lisääntyvän kuin vähenevän. Yksinkertaisia selityksiä ei kannata etsiä, vaikka sellaisiin onkin mukava uskoa. Kukaan ei omista todellisuutta ja vielä vähemmän tulevaisuutta. Omat rahansa likoon laittaneen bisnesmiehen näkökulmasta tarkasteltuna kenen tahansa hänen yritykselleen neuvoja tarjoavan tahon on helppo olla asiantuntija ilman henkilökohtaista riskiä.

Tarvitsemme tässä ajassa paljon, ehkä enemmän kuin koskaan ennen, kriittistä terävää systeemistä ajattelua; kykyä etsiä, jalostaa, pyrkiä eteenpäin ja ratkaista ongelmia. Ei riitä että on paljon niukkaa, kriittistä niche-osaamista. Ei riitä että on fiksuja konsepteja ja strategioita, eikä riitä että on maailman hienoimpia laitteita. Uusia merkittäviä tieteen tai bisneksen avauksia ei tapahdu ilman että joku tekee ne mahdolliseksi, mahdollistaa tulevan.

Monia nykyisin itsestään selvyytenä pidettyjä talouden, tuotannon ja yhteiskunnan rakenteita ja prosesseja on kyettävä säätämään vakaan yhteiskunnallinen kehityksen varmistamiseksi. Todellisuus, jossa elämme, ei koostu vain keskenään kilpailevista määritelmistä. Se ei ole vain joukko tarinoita jatkuvasta edistyksestä tai sen vastinparista rappiosta. Nyt elävillä sukupolvilla on vastuu tulevista polvista ja pallon pitämisestä edes kutakuinkin elinkelpoisena.

Suomalaisen yhteiskunnan ja tieteentekijöiden näkökulmasta tämä vastuu tarkoittaa osaavan, ajattelevan ja kansantaloudellisesti tuottavan työvoiman kouluttamista sekä korkeakoulujen verkostokumppaneiden kanssa tehtävää tavoitteellista yhteistyötä. Erityisesti viimeksi mainittua on kyettävä lisäämään merkittävästi ja tässä työssä tarvitaan koko verkoston laajuudella omia organisaatiotaan ja alojaan haastavia tulisieluja.

Korkeakoulut yhteiskunnallisena katalyyttina

Maailma ei pysähdy eikä tule valmiiksi. Tulevaisuuskaan ei vain ”valu yllemme” vaan sitä voidaan rakentaa määrätietoisin valinnoin. Globaali talous on tehnyt vanhasta kolmen tuotannontekijän yhdistelmästä kompleksisen. Niukkenevien aineellisten resurssien vuoksi aineettomien resurssien ja erityisesti merkityksellisen tiedon asema on entisestään korostunut.

Olen välillä pelonsekaisin tuntein seurannut yritysten arjessa tapahtuvaa tekemistä. Erityisesti investointikeskeisestä vaiheesta vaurauskeskeiseen siirtyneissä yrityksissä voi havaita tehottomia prosesseja, osaamisen siiloutumista, sokeutta bisnesympäristön tulossa oleville suurillekin muutoksille, liikaa pysyvyyttä siellä missä tarvitaan tuoreita ajatuksia ja toisaalta liian nopeaa osaajien vaihtuvuutta siellä, missä tarvittaisiin kokemusta ja kypsää, vakaata orkestrointia tai kykyä innostaa ryhmä etsimään uusia fiksuja ratkaisuja. Julkisyhteisöissä tilanne on tyypillisesti vielä surkeampi.

Oppiminen ja kehittäminen eivät voi usean vuoden ajan jatkuneessa taantumassakaan olla vain toistuvasti laiminlyöty investointi. Ne ovat päinvastoin henkivakuutus ja tae sille, että taloudellisesti, ekologisesti ja eettisesti kestävää toimintaa voidaan toteuttaa myös tulevaisuudessa.

Tässä on korkeakoulujen ja niiden verkostokumppaneiden tärkein sarka; etsiä, tutkia ja jalostaa luovia ratkaisuja kohtaamiimme haasteisiin. Olemassa olevan tiedon äärelle tarvitaan rohkeita, erilaisia elämänkokemuksia hankkineita osaajia, ennakkoluulottomia tekijöitä, jotka rakentavat uusia merkityksiä ja entistä parempaa todellisuutta. Järjen ”kirkot” lunastavat paikkansa muuttuvassa maailmassa avaamalla ovensa aiempaa enemmän auki yhteistyölle. Niiden on kyettävä toimimaan paitsi kriittisinä merkityksellisentiedon tuottajina, myös riippumattomina katalyytteina, kollaboraattoreina ja kehittämisen sparraajina.