Lectio praecursoria – Tunneohjautunut tarkkaavuus ja lapsen sosioemotionaalinen kehitys
Hyvään mielenterveyteen johtavia kehityspolkuja on tärkeä tuntea varhaislapsuudesta alkaen. Ihmiselämän ensimmäisen tuhannen päivän aikana, eli hedelmöittymisestä noin kahden vuoden ikään, hermosto käy läpi nopeita muutoksia, eikä tällainen muutoksen vauhti toistu ihmiselämän aikana. Kolmen vuoden ikään mennessä aivot ovat saavuttaneet noin 80 % niiden lopullisesta tilavuudesta. Perimä ja ympäristö vaikuttavat hermoston kehitykseen jo vauvan ollessa kohdussa ja koko ajan siitä eteenpäin.
Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että varhaiset ympäristövaikutukset muovaavat aivoja voimakkaasti ja voivat ohjelmoida aivoja kehittymään myöhemmin tiettyyn suuntaan. David Barker tutkimusryhmineen teki alalla uraauurtavaa tutkimusta ja huomasi, että lapsen matalampi syntymäpaino oli yhteydessä myöhempiin sydän- ja verisuonisairauksiin. Näiden löytöjen jälkeen monet tutkijat ovat alkaneet selvittää, miten varhaiset ympäristövaikutukset voivat vaikuttaa aikuisiän sairauksien kehittymiseen. Sydän- ja verisuonisairauksien lisäksi myös mielen sairauksilla on todettu olevan hyvin varhaisia juuria.
Vauva- ja taaperoiässä on siis aivan erityinen mahdollisuus tukea ihmisen hyvinvointia ja mielenterveyttä siten, että vaikutukset näkyvät pitkälle aikuisuuteen. On kuitenkin tunnustettava, että riskitekijöiden tunnistaminen on hyvin vaikeaa juuri vauva- ja taaperoiässä. Pienet eivät pysty vastaamaan kysymyksiin tai toimimaan ohjeen mukaan. Vauva- ja taaperoiässä tavanomainen kehitystahti vaihtelee hurjasti ja toimintakyky vaihtelee hetkestä ja päivästä toiseen. Miten siis tunnistaisimme riskitekijät ja varsinkin sellaiset riskitekijät, jotka pitäisi huomata siitä, miten lapsi toimii ympäristössään? Kuten usein tieteellisen tutkimuksen maailmassa, olennaisen tiedon saaminen vaatii kovaa ponnistelua.
Tarkkaavuus on yksi keskeisiä tiedonkäsittelyjärjestelmiämme. Se määrittää, mitä tietoa valitsemme ympäristöstämme. Emme voi samalla tavalla käsitellä kaikkea tietoa, jota ympäristömme tarjoaa, vaan tarkkaavuustoiminnot auttavat meitä valitsemaan ne tiedot, jotka otamme tarkempaan käsittelyyn. Aiempien tutkimusten perusteella tiedämme, että ihmisen havaintojärjestelmä on herkistynyt huomaamaan ympäristöstä kasvoja ja taipumus suosia kasvoja on synnynnäinen. Jo vastasyntyneet vauvat kiinnittävät voimakkaammin huomiota kasvoihin ja kasvoja muistuttaviin muotoihin kuin muihin kohteisiin.
Lisäksi ympäristössä havaitut tunteita välittävät kohteet vaikuttavat tarkkaavuuden suuntautumiseen. Tästä voidaan käyttää nimitystä tunneohjautunut tarkkaavuus. Pelko on hyvin tärkeä tunne ihmisen turvallisuuden näkökulmasta. Pelottavat kohteet, kuten käärmeet ja hämähäkit, vievätkin huomiomme nopeammin kuin kukat ja talot. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että ahdistuneet lapset, nuoret ja aikuiset kiinnittävät keskimäärin vieläkin voimakkaammin huomionsa kielteisiin kohteisiin kuin muut ihmiset keskimäärin. Tällaisia kielteisiä kohteita voivat olla esimerkiksi pelokkaat ja vihaiset kasvot.
Kun yhteyksiä on tutkittu, on löydettyä näyttöä siitä, että tämä yhteys on vastavuoroinen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos saadaan ahdistusoireita lievittymään, ihminen ei enää kiinnitä niin voimakkaasti huomiota kielteisiin asioihin ympäristössään. Sen lisäksi, jos saadaan vähennettyä sitä, miten voimakkaasti ihminen huomioi kielteiset asiat ympäristössään, ahdistusoireet voivat lievittyä. Lapsille, nuorille ja aikuisille on siis kehitetty kuntoutusta, jossa ahdistusoireita pyritään lievittämään ohjelmalla, jossa kuntoutujat harjoittelevat kiinnittämään vähemmän huomiota negatiivisiin kohteisiin. Kuitenkin on vain vähän tietoa siitä, miten nämä yhteydet kehittyvät varhaislapsuudessa. Aiemmat tutkimukset ovat todenneet, että pelokkaat kasvot sitovat 7–8 kuukauden ikäisten vauvojen huomiota enemmän kuin muut kasvot, joten alle vuoden ikäisillä lapsilla pelokkaisiin kasvoihin kohdistuva tarkkaavaisuus saattaa olla normaaliin kehitykseen kuuluva ilmiö.
Väitöskirjatutkimuksessani selvitettiin, miten pelokkaisiin kasvoihin suuntautuva tarkkaavuus on yhteydessä sosiaalisiin ja emotionaalisiin toimintoihin varhaislapsuudessa. Toiseksi tutkittiin, miten tunneohjautunut tarkkaavuus on yhteydessä vanhemmuuden laatuun. Lisäksi tutkittiin, miten eri kasvojenilmeet vaikuttavat lasten tarkkaavuuteen ja millaista muutosta siinä nähdään 2,5 ja 5 ikävuoden välillä. Kaikissa neljässä osatutkimuksessa käytettiin katseenseurantalaitteistoa, jonka avulla voidaan tutkia pieniä lapsia, jotka eivät pysty ilmaisemaan itseään esimerkiksi sanallisesti. Katseenseurantakokeen lisäksi tutkimuskäynnillä toteutettiin äidin ja vauvan välinen vapaa leikkihetki, josta koulutetut tutkijat havainnoivat äidin ja lapsen emotionaalista saatavillaoloa, eli esimerkiksi miten sensitiivisesti äiti reagoi lapsen aloitteisiin.
Tutkimus osoitti, että vauvoilla voimakkaampi huomion kiinnittäminen negatiivisiin kohteisiin oli yhteydessä kehityksen positiivisiin piirteisiin, kuten sosiaalisiin ja emotionaalisiin taitoihin 2 vuoden iässä. Toisaalta tutkimuksessa havaittiin myös, että äidin vähäisempi emotionaalinen saatavillaolo oli yhteydessä siihen, että pelokkaat kasvot sitoivat voimakkaammin vauvan tarkkaavuutta.
Lisäksi havaittiin, että lapset katselivat keskimäärin enemmän tunnepitoisia kasvokuvia kuin neutraaleja kasvokuvia ja että tunnepitoiset kasvokuvat sitoivat voimakkaammin 5-vuotiaiden lasten tarkkaavuutta kuin 2,5-vuotiaiden lasten tarkkaavuutta. Toisin sanoen tavanomaiseen kehitykseen vaikuttaa kuuluvan se, että huomion kiinnittyminen myös negatiivisiin kohteisiin voimistuu 2,5 ja 5 vuoden välillä.
Nämä tutkimukset kuuluvat laajemmin niihin tutkimuksiin, joissa selvitetään sosiaaliseen ja emotionaaliseen kehitykseen ja mielenterveyteen liittyviä tiedonkäsittelyn piirteitä. Tiedonkäsittelytaitoja ovat muun muassa päättelykyky, muistitoiminnot ja tarkkaavuustoiminnot, jotka olivat tämän tutkimuksen kohteena. Tiedonkäsittelytaidot ovat neuropsykologisia ilmiöitä. Neuropsykologi, joka itsekin koulutukseltani olen, työskentelee tyypillisesti yli kaksivuotiaiden lasten parissa. Lastenneurologialla neuropsykologinen tutkimus on vakiintunut osa lapsen moniammatillista arviota. Sosiaalinen ja emotionaalinen kehitys kuuluu lastenpsykiatrian alaan, emmekä vielä osaa hyödyntää esimerkiksi tunneohjautuneen tarkkaavuuden arviointia osana lastenpsykiatrisia tapausjäsennyksiä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten kliiniset käytännöt muuttuvat. Toivon, että tieteellinen tutkimus etenee niin paljon, että neuropsykologista tietoa lapsen yksilöllisistä piirteistä voidaan hyödyntää alle 2-vuotiaiden lasten kliinisissä arvioissa. Varhaislapsuudessa saadulla neuropsykologisella tiedolla ja niihin perustuvilla tukitoimilla olisi kauaskantoisimmat vaikutukset henkilön elämässä.
YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa on huomioitu, että varhaislapsuus luo tärkeän pohjan elämälle. Hyvään koulutukseen liittyviin tavoitteisiin on kirjattu, että vuoteen 2030 mennessä varmistetaan kaikille mahdollisuus laadukkaaseen varhaislapsuuden kehitykseen ja hoitoon. Jotta tähän voidaan päästä, meidän täytyy jatkaa tutkimusta, joka selvittää, millaista on laadukas varhaislapsuuden kehitys sekä laadukas hoito ja hoiva, jota lapsi tarvitsee.
Eeva Eskola
Neuropsykologi, PsT
Erikoistutkija, FinnBrain & InterLearn