Väitöstutkijan polku

Lumipalloilmiö viittaa tilanteeseen, jossa tapahtuma tai ilmiö kasvaa koko ajan voimakkaammaksi, suuremmaksi tai merkittävämmäksi. Tieni väitöstutkijaksi alkoi kliinisen työni ääreltä; päihdelääkäri ja apulaisprofessori Solja Niemelä toimi kliinisenä työnohjaajanani, kun olin loppuvaiheessa erikoistumassa psykiatriksi ja suorittamassa päihdelääketieteen erityispätevyyttä vuoden 2013 paikkeilla. Hän oli se henkilö, joka alun perin kannusti minua väitöstutkijaksi.

Seuraavaksi ajauduin mielessäni orastavan haaveen kanssa apulaisprofessori Linnea Karlssonin puheille ja sain ensikosketukseni FinnBrain-tutkimukseen. Keskustelusta aukeni myös uusi suunta; kiinnostukseni kohdistui päihdehäiriöihin ja vanhemmuuteen, ja Linnea tiesi kertoa käynnissä olevasta interventiotutkimuksesta, jossa tutkittiin vanhemmuutta vahvistavan hoidollisen ultraäänikuvantamisen vaikuttavuutta odottavilla äideillä, jotka olivat käyttäneet päihteitä. Näin päädyin väitöstutkijaksi kahteen tutkimukseen; FinnBrainiin sekä dosentti Eeva Ekholmin ja dosentti Marjukka Pajulon johtamaan interventiotutkimukseen.

Väitöstutkijaksi ryhtyessäni olin 35-vuotias ja 9-, 7-, ja 5-vuotiaiden lasten äiti – kaukana siis dynaamisesta tutkijanalusta. Aluksi en oikein edes halunnut mainita väitöstutkimusunelmaani läheisilleni tai tuttavilleni; pelkäsin kurottelevani kuuseen ja kapsahtavani katajaan. Lapsille lienen asiasta alkuvaiheessa maininnut antaakseni selityksen sille, minkä vuoksi aloin istua kotona tietokoneen äärellä; tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani vuonna 2014 nuorimmaiseni kysyi kiinnostuneena, milloin saisin väitöskirjani valmiiksi. Väitöskirjani valmistui vuonna 2021.

Väitöstutkimukseni ensimmäisessä osassa selvitin 90 päihdeongelmaisen raskaana olevan naisen otoksessa vanhemmuuden mentalisaatiokykyä vahvistavan ja ultraäänikuvantamista hyödyntävän uuden hoitomuodon vaikuttavuutta satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimusasetelmassa. Uudessa hoitomenetelmässä odottavaa äitiä rohkaistiin omien kokemustensa ja syntymättömän lapsen näkökulman pohtimiseen samalla, kun äidillä oli mahdollisuus katsella vauvaa 4D-ultraäänikuvassa. Lisäksi odottavat äidit saivat käyttöönsä raskauspäiväkirjan, joka sisälsi tietoa raskaudesta ja vanhemmuuden mentalisaatiokykyä herätteleviä hoidollisia kysymyksiä ja tehtäviä. Tutkimukseni toisessa osassa tarkastelin odottavan äidin raskaudenaikaisen kiintymyksen ja raskauteen liittyvän ahdistuneisuuden yhteyttä raskausajan tupakointiin ja tupakoinnin lopettamiseen yli 3700 naisen FinnBrain-raskauskohorttiaineistossa.

Alkuvaiheessa tallensin interventiotutkimuksen dataa ja vähitellen työni eteni siihen vaiheeseen, että kirjoitin tutkimusjulkaisuja interventiotutkimuksen vaikuttavuudesta. Olin opiskellut olemattoman vähän tilastotiedettä lääketieteen perusopintojen aikana, ja opinnoistani oli kulunut vuosia aikaa. Vietin satoja tunteja tilastotieteen oppikirjojen, tilastotiedettä koskevien opetusvideoiden ja tilasto-ohjelman äärellä sekä yliopiston tilastotieteen kursseilla. Inspiroiduin tilastotieteestä kovasti. Taidoissani ja ymmärryksessäni on vielä paljon kehitettävää, mutta oppimastani on ollut paljon hyötyä erilaisten hoitojen vaikuttavuuden tarkastelun ja tieteellisellä tiedolla ohjaamisen näkökulmista.

Väitöstutkimuksen rinnalla erikoistuin lastenpsykiatriksi. Erikoistumiskoulutus merkitsee sitä, että työt koostuvat pätkätöistä erilaisissa lastenpsykiatrisissa hoitoyksiköissä. Väitöstutkijan polkuni oli monimutkainen viritelmä apurahakausia, osapäiväisiä tutkimus- ja kliinisiä töitä ja pätkätöitä. Alituinen töiden ja työkavereiden vaihtuminen oli välillä aika kuormittavaa.

Vuosien 2018-2019 tietämillä minä ja tutkimustyöni olimme aallonpohjassa; olin tehnyt hirvittävän määrän työtunteja interventiotutkimuksen parissa, mutta artikkeleita oli vaikea saada julkaistuksi, merkittäviltä osin metodeihin liittyvien haasteiden vuoksi. Yliopistolta saamani rahoitus oli käytetty. Olin uupunut, surullinen ja koko työurani vaikeimmassa kohdassa. Haluan kertoa myös matkan näistä vaiheista väitöstutkijan polullani, ja rohkaisen myös muita tutkijoita puhumaan avoimemmin siitä, miten vaikealta tutkimustyö voi tuntua. Olen erityisen ylpeä siitä, että tuolloin osasin ja rohkenin pyytää apua. Tutkin myös omia rajojani, itsestä huolehtimisen taitojani ja kykyäni itsemyötätuntoon ja läsnäoloon – opin paljon. Aiemmin olin luottanut ahkeruuden, reippauden, pärjäämisen ja suoriutumisen eetokseen, mutta vaikeudet väitöstutkijan polullani pakottivat minut arvioimaan uudelleen suhdettani työhön ja itseeni.

Koronapandemian ensimmäisenä keväänä aloitin väitöskirjani yhteenvedon kirjoittamisen. Prosessi oli hyvin intensiivinen oppimiskokemus ja erityisen iloinen olen siitä, että yhteenvedon punaiseksi langaksi muodostui lapsia ja perheitä koskettavien ylisukupolvisten vastoinkäymisten ketjun katkaiseminen. Lumipalloilmiön tavoin lapsia ja perheitä koskettavien vaikeuksien ja vastoinkäymisten ennaltaehkäiseminen ja niiden vaikutusten vähentäminen ovat kasvaneet minulle erittäin merkityksellisiksi teemoiksi.

Väitöstutkijan polkuni huipentui väitöstilaisuuteen 10.9.2021. Vastaväittäjäni professori Ilona Luoma Itä-Suomen yliopistosta loi ainutlaatuisen tunnelman tilaisuuteen; väitös oli juhlava ja sitä luonnehti turvallisuuden tunne, jonka vallitessa tieteellinen ja ammatillinen keskustelu työni äärellä tuli mahdolliseksi korkeimmalla mahdollisella tasollaan.

Raskaus on naisen elämässä erityinen ajanjakso, johon liittyy ainutkertaisuus, herkkyys, ihmetys ja joskus myös ristiriitaiset tunteet, kuormittuneisuus tai muut vaikeudet. Kaikkiaan olen syvästi kiitollinen niille raskaana oleville naisille, jotka antoivat suostumuksensa tutkimuksiin ja jakoivat kokemuksiaan liittyen sekä tunteisiinsa, orastavaan vanhemmuuteensa että suhteeseen, joka jo raskausaikana äidin mielessä syntyy lapseen.

Heidi Jussila
LT, psykiatrian ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri, päihdelääketieteen erityispätevyys