Humbuukia, vai eikö sittenkään? – Hoitoa keskiajalta

Teksti: Marika Räsänen

Voisiko käydä niin, että viime vuosisadat pimeänä pidetyltä keskiajalta tulisi valaistus, joka auttaisi parantamaan vaikeita ihotulehduksia, esimerkiksi haavaumia, jotka eivät reagoi antibiootteihin? Miten silloin suhtautua niihin keskiajalla eläneisiin, pyhimyksinä pidettyihin naisiin, joiden voiteiden sanottiin parantavan silmäsairaita ja niitä, joilla oli tulehdushaavoja jaloissaan?

Helsingin Sanomat uutisoi 2. elokuuta keskiaikaisella reseptillä tehdystä salvasta, jonka Warwickin yliopiston mikrobiologit olivat havainneet tepsivän tulehduksiin, jotka ovat resistenssejä moderneille antibiooteille. HS:n jutun mukaan tutkijat itsekin olivat hieman yllättyneitä laboratorio-olosuhteissa tekemistään kokeista, joissa vaikeat bakteeritulehdukset paranivat 800-luvulta periytyvällä lääkkeellä. (lue HS:n juttu)

Warwickin ryhmän laboratoriokokeiden tulosten ei oikeastaan pitäisi yllättää. Tunnemmehan keskiajalta useita naista, jotka olivat kuuluja hoitavista voiteestaan. Minulle tutuimmat ovat Jeanne-Marie Maillé ja Francesca Ponziani. Ensimmäinen heistä eli Tours’in seudulla 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa ja toinen Roomassa 1400-luvun alun ensimmäisellä puoliskolla.

Jeanne-Marien voiteen pohja-aineena oli vaihtelevasti pihka, vaha, öljy tai muu neste, johon hän sekoitti niityiltä, metsistä ja puutarhoista keräämiään yrttejä. Francescan perusreseptiin kuului öljyyn sekoitettu tuoksuruuta.

Molemmat valmistivat voiteensa itse ja hoitivat voiteella sairaita. He myös lahjoittivat voidetta sitä pyytäville. Esimerkiksi ranskalaiseen aateliskermaan kuuluneella Marialla, Aleçon kreivittärellä, oli Jeanne-Marien valmistamaa voidetta, jota hän kertoi käyttäneensä, kun hänen yläleukaluussaan oli siinä määrin paha paise, että se haittasi hänen toista silmäänsä eikä hän nähnyt silmällä kovin hyvin. Hän kertoi kirjoittamassaan kirjeessä voidelleensa yläleukansa ja silmänsä Jeanne-Marien voiteella, minkä jälkeen ne paranivat. Samassa kirjeessä hän kertoi, että myös hänen vanhimman poikansa näkö oli heikentynyt. Kreivittären tulkinnan mukaan neste aivojen puolelta valui silmään tehden pojan näkökentän sumuiseksi. Kun kreivitär hoiti silmää Jeanne-Marien voiteella, se parani.

Kyseinen kirje oli osoitettu Jeanne-Marien pyhyyttä vuosina 1414 ja 1415 Tours’ssa tutkineelle komissiolle. Komission tietoon tuli myös muita tapauksia, joissa sairas oli parantunut käytettyään voidetta. Suullisen todistuksen komissiolle antoi esimerkiksi noin 60-vuotias toursilainen rouva Johanna de Quarree. Todistus kirjattiin ylös, ja sen mukaan Jeanne-Marie oli voiteineen parantanut Tours’ssa erään miehen, joka kulki yhdellä jalalla kävelykeppiä apuna käyttäen. Kun Jeanne-Marie oli vieraillut sairaan luona, tämä parani pian, mistä todisti miehen suoraryhtinen kulku kaupungilla.

Emme tiedä kyseisistä tapauksista ja mainituista sairauksista enempää, mutta mahdollisia syypäitä vaivoille olivat tulehdukset silmissä ja ikenissä, ja mahdolliset tulehtuneet haavaumat jaloissa.

Francescasta tiedämme, että hän hoiti tulehtuneita haavoja pesemällä ne ensin minkä jälkeen hän lisäsi haavaan valmistamaansa voidetta. Francescan voiteella oli parantava vaikutus, se oli kuulua ja ihmiset haetuttivat sitä kauempaakin.

Miksi näistä suurenmoisista parantajanaisista ei juurikaan puhuta historiankirjoissa? Tai miksi 800-luvun resepti ylittää uutiskynnyksen mutta eivät he, jotka ovat vastaavista resepteistä valmistaneet omat salvansa keskiajalla? Suurin syy lienee lähteiden luonteessa. Jeanne-Marien ja Francescan elämää kuvaavia lähteitä voimme luonnehtia hagiografisiksi; ne keskittyivät todistamaan kyseisten naisten elämän ja toiminnan pyhimyksellisyydestä. Toisin sanoen aikalaiset tunnistavat heidät pyhiksi ja todistavat heidän tekonsa ihmeiksi, vaikka itse asiassa esimerkiksi salva saattoi itsessään olla parantava.

Hagiografisena materiaalina emme ole antaneet kyseisille lähteille kovin suurta painoarvoa, emme ainakaan samanlaista kuin Warwickin tutkimusryhmän ns. ”kovan tieteen” tuloksille. Toivon mukaan nämä ”kovat” tulokset edesauttavat sitä, että jatkossa hagiografiaan suhtaudutaan entistä avoimemmin. Keskiaikaisia lääkereseptejä, hoito- ja terveysoppaita on olemassa suuret määrät mutta ne eivät suoraan kerro ihmisten kokemuksesta sairauden suhteen, kun taas niiden kanssa yhdessä analysoitu hagiografinen materiaali voisi avata ymmärrystämme hoivakulttuurista, hyvinvointiin liittyvistä kulttuurisista kokemuksista ja tunteista vuosisatojen takaa.

Lue lisää Warwickin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta avoimesti täältä: Furner-Pardoe, J., Anonye, B.O., Cain, R. et al. Anti-biofilm efficacy of a medieval treatment for bacterial infection requires the combination of multiple ingredients. Sci Rep 10, 12687 (2020). https://doi.org/10.1038/s41598-020-69273-8