Mutatis mutandis – kuinka askeleesta tulee reliikki?
Teksti: Marika Räsänen
”Askel painaa” kuuluu suomen kielen fraseologiaan. Sillä tarkoitetaan yleensä sitä, että painavan askelen omaava henkilö tuntee olonsa fyysisesti tai henkisesti väsyneeksi.
Oma kiinnostukseni painavaa askelta kohtaan on materiaalinen. Se kohdistuu jalanjäljen painaumaan kivessä, tänään päivälleen 1433 vuotta vanhaan, jos luotamme pian seuraavaan, romanttissävyiseen kertomukseen. Ikä ei kuitenkaan ole se asia, mikä jäljessä kiehtoo (olen nähnyt aivan ihmeellisiä, kymmeniä tuhansia vuosia vanhempia varpaanpainaumia Pech Merlen luolissa), vaan sen uskottu pyhyys.
Nunna Baudonivia kirjoitti 600-luvun alussa ystävänsä ja hengellisen äitinsä frankkikuningatar Radegundin pyhimyselämäkerran. Radegund ei siis ollut vain kuningatar, vaan hurskaan elämänsä ansioista häntä pidettiin myös pyhimyksenä; hänellä uskottiin olevan parantamisen lahja.
Radegund perusti Poitiers’hen Sainte-Croix’n luostarin n. 560, jonne hän itsekin vetäytyi. Radegundin elämäkerrassa nunna Baudonivia kertoo, kuinka eräänä yönä Radegundin rukoillessa tavalliseen tapaansa hänelle ilmestyi nuori komea mies pukeutuneina upeisiin vaatteisiin. Radegundille puhuessaan nuorukainen osoitti suurta hellyyttä. Baudonivian mukaan Radegund oli – kuten pyhimyksen kuuluikin – mustasukkainen hyveellisyydestään ja torjui nuorukaisen, jolloin tämä ihmetteli, miksi pyhimys sitten kutsui häntä päivin öin, kyynelehtien, polvillaan rukoillen ja niin suuressa ahdistuksessa, vaikka hän oli jatkuvasti naisen lähellä. Loppuhuipennuksena mies sanoi: ”Sinä, kallisarvoinen jalokivi, tiedä, että olet ensimmäinen helmi kruunussani”.
Näyn nuorukainen oli Kristus, joka oli tullut ilmoittamaan Radegundille tämän lähestyvästä kuolemasta: näyn mukaan Radegundille oli varattu paikka taivaallisessa hovissa. Baudonivia ei kerro Kristuksen jättäneen vierailustaan jälkeäkään – Sainte-Croix’n yhteisön kiinnostus oli pyhimyksessä, joka oli kuollut 13. elokuuta 587 ja jonka haudan äärellä koettiin tapahtuvan ihmeitä.
Kristuksen ilmestymistä ryhdyttiin juhlimaan Sainte-Croix’ssa vasta 1200-luvulta alkaen, ja juhlapäiväksi vakiintui 3 elokuuta. ”Kristuksen pyhä jalanjälki”, askel, jonka näyn nuori mies oli ottanut Radegundin edessä, mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1392.
Jalanjäljen ”löytyminen” kappelista, missä vierailu tapahtui ja sitä seurannut innostus löytöä kohtaan kuvastavat myöhäiskeskiajalla noussutta buumia Kristus-reliikkejä kohtaan. Ajan hengellisyydessä vaikutti vahvana Kristuksen kärsimykseen eläytyminen. Eläytyminen oli kärsimystarinan mietiskelyä, ja se näyttää vaatineen seurakseen ”kärsimyksen materialisoitumista”. Kärsimyksen materialisoitumisella viittaan suosioon, jonka erilaiset Kristuksen viimeisiin päiviin liittyneet reliikit, kuten orjantappurakruunu, saavuttivat Länsi-Euroopassa erityisesti 1200-luvun alusta alkaen.
Euroopan rikkaat ja mahtavat kilpailivat Kristus-reliikeistä ja kauppa kävi kuumana, myös jalanjälkien. Raamattu ei asiaa mainitse, mutta myöhemmässä traditiossa Jeesuksen jalanpohjan painaumista Öljymäenrinteeseen näyttää kehittyneen keskiaikainen fakta – erityisen suosituksi tradition teki Jacobus Voraginen Legenda Aurea (n. 1260-l). Englannin kuningas Henri III onnistui hankkimaan puolikkaan näistä jalanjäljistä, ja antoi reliikin säilytettäväksi Westminster Abbey’in. Tämä niin kutsuttu Passus Christi -reliikki oli painauma valkoisessa marmorissa.
Keskiaikaisessa uskonnollisuudessa pyhänjäänteillä oli keskeinen sija. Kristus, joka oli noussut taivaaseen, ei jättänyt ruumiistaan juuri mitään reliikiksi, muistoksi itsestään ihmisten kunnioitettavaksi. Myöhemmät vierailut maanpäällä tarjosivat siis hyvän mahdollisuuden hankkia sellaisia kosketusreliikkejä, joiden materiaan oli imeytynyt Kristuksen pyhyys.
Poitiers’n Sainte-Croix’n luostari tuskin koki osallistumistaan sydän- ja myöhäiskeskiaikaiseen reliikkijahtiin pakolliseksi: jo Radegund oli saanut lahjana palan Kristuksen ristinpuuta Bysantista ja tästä reliikistä juontui luostarin nimikin. Reliikistä tuli (ja se on edelleen) suosittu pyhiinvaelluskohde. Silti myös jalanpohjareliikki kuului reliikkikokoelman kermaan.
Tiedämme, että jossakin vaiheessa Sainte-Croix’n jalkapohjankuvasta tehtiin oma relikvaarionsa, reliikin säilytysastia. Toisin sanoen painauma kivisessä lattialaatassa suojattiin jalkapohjan kuvaa myötäilevällä rautaisella, koppamaisella ristikolla, jonka voi tarvittaessa avata. Akuuttina syynä tähän olivat pyhiinvaeltajat, jotka yrittivät raaputtaa jäljestä kivihippuja itselleen reliikeiksi. Jälkeä ei siis ole koskaan louhittu irti kivestä, kuten Henri III puolikkaan Passus Christi -reliikin kanssa ilmeisesti meneteltiin tai kuten on tehty Via Appian Quo vadis -reliikin kanssa.
1600-luvulla Poitiers’n askelreliikki visualisoitiin entistä näyttävämmin. Sen ympärille aseteltiin Kristusta ja Radegundia esittävät terracotta-veistokset. Veistokset koettiin voimakkaasti aiheidensa kautta, minkä seurauksena myös niistä oli tuli suosittuja hartauden kohteita.
Kuten arvata saattaa Ranskan suuri vallankumous osoittautui tuhoisaksi luostarille – se hävitettiin maan tasalle.
Tärkeimmät reliikit saatiin kuohunnassa pelastettua. Kivilaatta jalanjälkineen laitettiin vuonna 1792 uudelleen esille, tällä kertaa Sainte-Radegonden kirkkoon, päälaivan muurikomeron lattiaan, missä se on yhdessä terracotta-veistosten kanssa. Muurikomero suljettiin kaltereilla, jotta pyhät esineet saatiin pidettyä suojassa liian innokkailta pyhiinvaeltajilta.
Jalanjälki on nykyäänkin suosittu hartauden kohde. Lopulta kalterit näyttävät muuttaneen vuosisatoja vanhoja reliikkeihin kohdistuneita devootion muotoja vain vähän: kun pyhän koskettaminen on estetty, uskovat heittelevät kalentereiden takaa jalkapohjareliikkiin lantteja ja kukkasia osana rukouksia taivaallisille suojelijoilleen.
Artikkelikuvan aihe: ”Kristus ilmestyy Radegundille”, yksityiskohta 1200-lopulla Sainte-Radegonden kirkkoon Poitiers’hen valmistetuista lasimaalauksista. Kuva: Teemu Immonen