Tuomaan ruumiin juhla

Teksti: Marika Räsänen

Vuonna 1368 paavi Urbanus V ylisti Toulousen dominikaanikirkkoa sääntökunnan kauneimmaksi. Kauneuden hän mainitsee myös yhdeksi syyksi sille, miksi Tuomas Akvinolaisen reliikit, pääosa hänen maallisista jäänteistään, tulisi siirtää kaikista sääntökunnan käytössä olleista kirkoista juuri Toulouseen. Dominikaanit noudattivat ilolla paavin ohjeistusta; saivathan he vihdoin haltuunsa Tuomaan ruumiin, jota tähän saakka oli säilytetty Etelä-Italiassa vuoroin Fossanovan sisterssiläisten, vuoroin Fondin kreivin hallussa. Toulouslaiset ja koko Ranska ottivat juhlien vastaan Tuomaan reliikit ja niiden saattajat kun nämä pitkän matkan päätteeksi saapuivat kaupunkiin 28. tammikuuta 1369. Kyseistä päivää tuli tämän jälkeen juhlia Tuomaan translaatiopäivänä mahdollisimman suurin kunnianosoituksin.

Muutama viikko sitten päätin, että nyt on aika nähdä millaisena keskiaikainen Tuomaan juhlatraditio elää edelleen kaupungissa. Matkustin Toulouseen juhlaa varten 27. tammikuuta ja seuraavana päivänä menin kauneudestaan kuuluun 1300-luvun alussa rakennettuun kirkkoon ajoissa ennen iltakuutta. Kirkko alkoi samaan aikaan täyttyä ihmisistä. Lopulta meitä oli useita satoja maallikkoja paikalla, pääasiassa varmastikin kaupunkilaisia ja muutama virallinen kaupungin edustaja, kymmeniä dominikaaniveljiä, osa kauempaa tulleita, nunnia, Toulousen piispa ja muutama kirkollinen arvohenkilö. Jousisoitinkvartetti viritteli sävelmiä, kuoro yhtyi lauluun ja yleisöä ohjeistettiin osallistumaan tiettyihin osiin (en koskaan oikein ymmärtänyt ohjeistusta, minusta yleisö lauloi hurmoksessa lähes koko ajan niin kuoron kuin selebrantinkin mukana).

Tunnelma oli toisin sanoen alusta asti korkealla. Kuoripojat valmistelivat yhdessä dominikaaniveljien kanssa ehtoollisastiastoa valmiiksi, ihmiset kisasivat istumapaikoille jaetuista messun käsiohjelmista ja Tuomaan kuvalla varustetusta ja hänen omiksi sanoikseen kirjoitetusta kirjanmerkin näköisestä kartonkikaitaleista. Ilmeisesti jotkut rohmusivat useamman muiston itselleen tai meitä oli lopulta kirkossa enemmän kuin kukaan uskalsi toivoa eikä muistoesineitä riittänyt kaikille. Myöhemmin näin joidenkin messuun osallistuneiden koskettavan lapulla Tuomaan reliikkiastiaa ja ymmärsin niiden perimmäisen idean: ne eivät toimineet vain muistona, vaan Tuomaan kosketusreliikkinä ja edustivat Tuomaan omien sanojen (joskin toki kuvitteellisten) kera pyhimystä itseään ja hänen läsnäoloaan uskoville.

Ilma oli sakeana hyväntuoksuista suitsuketta. Thuribulaa oli heilutettu ahkerasti niin alttarille, messukirjalle kuin reliikeille. Tunnelma kohosi kattoon ja salamavalot alkoivat räiskyä, kun messua organisoivat veljet kuuluttivat reliikkikulkueen alkavan. Kirkon ja luostaripihan kovaäänisistä alkoi kaikua Kyrie eleison, Christe eleison ja tampuriinit pauhasivat taustalla. Reliikit lähtivät juhlavalle matkalleen alttarilta ristikäytävän ympäri ja takaisin alttarille. Keskiaikainen kirkko ja konventtipiha, kulkue, kymmenet valkoisiin kaapuihin pukeutuneet dominikaanit kantamassa reliikkiarkkua ja sadat ihmiset reliikkien jäljessä kuvaten kännyköillä, iPadeilla, kameroilla ja videokameroilla, musiikki, äänet ja kynttilät loivat tunnelman, jota on vaikea verrata mihinkään aikaisemmin kokemaani.

Kun reliikkilaatikko palautettiin alttarille, se oli uskovien ja muiden kiinnostuneiden vapaasti kunnioitettavissa ja ihailtavissa. Liityin tähän joukkoon, odotin vuoroani kiltisti, tarkkailin millainen reliikkien lähestyminen oli hyväksyttävää tai ylipäätään tapana, ja kun oma vuoroni tuli laskin käteni samettisen reliikkilaatikon päälle ja mietin tuntisinko jonkin erityisen yhteyden luihin, joiden kirjallisia todisteita olin vuosien saatossa niin paljon pöyhinyt. Illan tunnelmat olivat syvässä minussa ja tunsin kuinka pulssini takoi vahvana kämmeneni alla.

Olin vaikuttunut. Otin illasta kaiken irti ja jäin vielä istumaan kosteaan kirkkoon ja kuuntelemaan Ensemble Organumin ja CIRMAn kuoron yhteiskonsertin, jossa esitettiin osa Tuomaan translaatiopäivän keskiaikaisesta matutinasta. Viimeiseksi tarkastin, että veljet todella menivät alttarin sisään, laittoivat reliikit paikoilleen turvaan suurempaan reliikkiarkkuun ja sulkivat alttarin rautaristikolla ja suurella munalukolla. Seuraavan kerran sama jännitysnäytelmä esitetään vuoden päästä 28. tammikuuta, samassa paikassa. Vaikka juhla yllättikin kaikessa, niin samalla se oli tuttu: se, josta Raymondus Hugonis kirjoitti noin vuonna 1370 Historia translationis s. Thome de Aquino -nimellä tunnetun tekstin.