Miten haitallisista lapsuudenkokemuksista (ACEs) voidaan kysyä turvallisesti myös lapsilta?

FinnBrain-tutkimus avaa 9–10-vuotiaiden lasten ACE-haastattelujen maailmaa

Jo pitkään on tiedetty, että Haitalliset lapsuudenkokemukset (Adverse Childhood Experiences, ACEs) ovat yhteydessä myöhempään terveyteen ja hyvinvointiin. Suurin osa tutkimuksesta on kuitenkin perustunut aikuisten retrospektiivisiin kyselyihin – siihen, miten he muistavat lapsuutensa kokemuksia vuosien tai vuosikymmenten takaa. Mutta entä jos ACE-kokemuksia kysyttäisiin suoraan lapsilta itseltään, heidän omassa kehitysvaiheessaan? Kuinka paljon lapset raportoivat tällaisia kokemuksia, miten he kokevat asiasta kysymisen, sekä vastaavatko lapsen ja perheen vanhemman raportoit toisiaan?

FinnBrain-syntymäkohorttitutkimuksessa tähän haasteeseen on tartuttu rohkeasti. Tuore artikkeli (lue artikkeli täältä) kuvaa tutkimuskäyntiä, jossa 9–10-vuotiaita lapsia haastateltiin heidän haitallisista lapsuudenkokemuksistaan. Artikkeli tarkastelee menetelmän toimivuutta, vanhempien ja lasten vastausten yhteneväisyyttä ja lasten kokemuksia haastattelutilanteesta.

Herkkä aihe vaatii huolellisen menetelmän

ACEs-haastattelu lapsille ei ole vain kysymysten esittämistä – se on vuorovaikutustilanne, jossa lapsen turvallisuuden tunne on keskiössä. FinnBrain-tutkimuksessa kehitetty menetelmä perustui strukturoituun, kasvokkain tapahtuvaan haastatteluun, jonka toteuttivat koulutetut haastattelijat lapsen ikätaso huomioiden.

Kysymykset koskivat esimerkiksi perheen sisäisiä ristiriitoja, vanhemman sairastumista, kiusaamista ja muita lapsen elinympäristössä mahdollisesti esiintyviä kuormittavia kokemuksia. Haastattelussa painotettiin sitä, että lapsi saa vastata omilla sanoillaan, ja että vaikeista asioista puhuminen on vapaaehtoista. Tarvittaessa lapselle tarjottiin myös tukea ja jatko-ohjausta.

Kuinka hyvin lasten ja vanhempien vastaukset vastaavat toisiaan?

Yksi tutkimuksen keskeisistä kysymyksistä oli, kuinka yhteneväisiä lasten ja heidän vanhempiensa antamat tiedot haitallisista kokemuksista ovat. Tulokset osoittivat, että lapsen ja äidin vastausten yhteneväisyys vaihteli kokemuksesta riippuen.

Ulospäin näkyvissä tapahtumissa, kuten perheen rakenteellisissa muutoksissa, lasten ja vanhempien vastaukset vastasivat usein toisiaan melko hyvin. Sen sijaan subjektiivisemmissa tai lapsen sisäiseen kokemukseen liittyvissä asioissa – esimerkiksi pelon tai turvattomuuden tunteissa – lapsen oma näkökulma toi esiin sellaista tietoa, joka ei aina ollut vanhemman tiedossa.

Tämä korostaa lapsen oman äänen kuulemisen merkitystä: vanhempien raportoima tieto ei yksin riitä kuvaamaan lapsen kokemusmaailmaa kokonaisuudessaan.

Miltä haastattelu tuntui lasten mielestä?

Tärkeä kysymys on myös, miten lapset itse kokivat ACE-haastatteluun osallistumisen? Tutkimuksen mukaan suurin osa lapsista suhtautui haastatteluun myönteisesti tai neutraalisti. Monet kokivat, että oli hyvä saada kertoa omista kokemuksistaan turvallisessa ympäristössä aikuiselle, joka kuunteli rauhassa.

Vaikka osa kysymyksistä oli vaikeita ja herätti hetkellistä epämukavuutta, lapset eivät yleisesti kokeneet haastattelua kuormittavana. Tämä havainto on merkittävä, sillä se haastaa yleisen huolen siitä, että vaikeista asioista kysyminen olisi lapselle aina haitallista.

Miksi tämä on tärkeää?

FinnBrain-tutkimuksen tulokset osoittavat, että lapsilta voidaan kysyä haitallisista kokemuksista eettisesti, turvallisesti ja luotettavasti – kunhan menetelmä on huolellisesti suunniteltu. Lapsen oma kertomus tarjoaa ainutlaatuista ja arvokasta tietoa, jota ei voida täysin korvata aikuisen näkökulmalla.

Tutkimus avaa uusia mahdollisuuksia paitsi lapsuuden riskitekijöiden tutkimukseen, myös varhaisempaan tunnistamiseen ja tukeen. Lapsen ääntä kuulemalla voidaan rakentaa vaikuttavampia keinoja edistää hyvinvointia ja ehkäistä ongelmien kasaantumista myöhemmin elämässä.