Silakkakantojen säilyminen elinvoimaisena riippuu ennen muuta lisääntymisen onnistumisesta

Silakka on Suomen kalataloudessa taloudellisesti tärkein kalalaji, jonka merkitys lienee useimmille suomalaisille tuttu, vaikka silakkaa ei söisikään. Monet sitä kuitenkin syövät sekä maalla että meressä ja kalastuksen ohella silakan saatavuuden varassa toimii myös moni kalaa jalostava yritys.

Huoli kalan riittävyydestä on jälleen noussut esille, kun tuore silakan kanta-arvio viittaa kannan koon olevan laskusuuntainen etenkin Selkämerellä, joka on maamme silakankalastuksen pääaluetta. Silakan tilanne on epäselvä tutkijoillekin, sillä meri on avoin järjestelmä, jossa monet tekijät vaikuttavat samanaikaisesti; joko samaan suuntaan tai eri suuntiin katsottaessa pidempiä aikajaksoja. Eri tekijöiden vaikutusten eritteleminen toisistaan ei ole helppo tehtävä Itämeressä, jossa ympäristön olosuhteet vaihtelevat ja tutkimuskohdekin vaeltelee alueiden välillä. Kokeellinen tutkimus voisi auttaa joidenkin kysymysten selvittämisessä, mutta aikuinen silakka sopeutuu koeoloihin varsin huonosti ja kalojen kuolleisuus on yleensä korkea. Tutkijoiden on siten tyydyttävä seuraamaan kalakannassa tapahtuvia muutoksia luonnosta kerätyistä näytteistä ja pyrittävä niiden perusteella saamaan kokonaiskuva kalan tilanteesta.

Silakkaa tutkitaan vaihtelevasti kaikissa Itämeren rantavaltioissa, joskin tutkimusten näkökulma ja painopiste vaihtelevat. Virossa silakkatutkimuksen perinne on vahva ja kohdistunut pääasiassa Riianlahdella lisääntyvään silakkaan, joka nykyään luetaankin omaksi kannakseen. Ruotsissa taas on keskitytty selvittämään ravintoketjujen kautta syntyviä säätelymekanismeja ja niiden vaikutuksia silakkaan ja nykyisin Ruotsissa tutkitaan intensiivisesti myös silakan geneettisiä ominaisuuksia. Suomessa Luonnonvarakeskus (LUKE) vastaa kannan koon arvioinnissa tarvittavien näytteiden keruusta ja osallistuu kanta-arvion laatimiseen Kansainvälisen Merentutkimusneuvoston (ICES) työryhmissä. Oma tutkimuksemme Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksessa ei kohdistu suoranaisesti kanta-arvioiden tekoon, vaan niihin tekijöihin, jotka vaikuttavat silakkakannan syntyyn ja uusiutumiseen säätelemällä kalan ominaisuuksia ja lisääntymismenestystä Itämeren varsin vaihtelevissa ympäristöoloissa. Yliopistotutkimuksella ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia jatkuvaan näytteenottoon koko merialueella, joten työ on käytännön syistä kohdentunut pääasiassa Airistolla ja sen lähialueilla lisääntyvän silakkapopulaation tutkimukseen. Airiston kutupopulaatio noudattelee silti samoja kehityssuuntia kuin muuallakin Itämeren lähialueilla etenkin aikuisten kalojen ominaisuuksissa, mutta kalan lisääntymiseen vaikuttavat pääasiassa paikalliset olosuhteet.

Yli 40 vuotta kestäneen tutkimuksen aikana huolta silakasta ovat aiheuttaneet jätevesipäästöt, ympäristömyrkyt, laivaliikenne, kirjolohen verkkoallaskasvatus, ruoppausjätteiden läjittäminen mereen ja kalastus. 1980-luvulla suurin huoli oli siinä, että troolikalastus vie pienimmät silakat merestä, kun taas nykyisin sen uskotaan vievän isoimmat ja ylipäätään aiheuttavan kalakannan pienenemisen etenkin Selkämeressä. Jokin vaikutus kaikilla mainituilla lienee silakkakantaan ollut, mutta laajamittaiset, kalakannassa tapahtuvat ilmiöt johtuvat todennäköisimmin sellaisista tekijöistä, jotka ovat yhteisiä ja samansuuntaisia koko Itämeressä. Näitä ovat ennen muuta meriveden lämpeneminen, suolapitoisuuden lasku ja ravinteisuuden aiheuttama rehevöityminen, jonka vaikutukset kohdistuvat voimakkaimmin rannikkoympäristöön, jossa silakan tärkeimmät lisääntymisalueet sijaitsevat.

Silakan yksilökoon pieneneminen on merkittävin kannassa tapahtunut muutos koko Itämeressä, lukuun ottamatta Saksan pohjoisrannikolla kutevaa populaatiota, jonka varsinainen kasvualue aikuisvaiheessa onkin Tanskan salmissa ja Skagerrakin ja Kattegatin alueella. Itämeren pääaltaalla kokomuutos havaittiin jo 1990-luvun alkupuolella ja siitä lähtien kalan pienikokoisuus on alentanut merkittävästi myös arviota kutukannan koosta. Omistakin näytteistämme, jotka kerätään vuosittain Airistolla lisääntyvästä silakasta, suurikokoiset silakat katosivat jo 1990-luvun kuluessa, mutta korvautuivat hidaskasvuisilla ja pienikokoisilla yksilöillä. Kun 1980-luvun alun kutupopulaatiossa lähes puolet kaloista oli yli 20 cm:n pituisia, näitä ei nykyään tavata käytännössä juuri lainkaan edes Saaristomeren lähialueilla.

Ravintoketjuvaikutuksiin tukeutuvan tutkimustradition mukaan silakan kasvun hidastumista selitetään pääsääntöisesti ravinnon saatavuuden kautta; joko ravintoeliöstön vähäisyydellä tai ravintokilpailun voimistumisella tai molempien yhteisvaikutuksella. Tällä selitysmallilla voidaan kuitenkin päätyä varsin ikäväänkin lopputulokseen, sillä kalan kasvun kannalta loogisintahan olisi, että kantaa harvennetaan, kunnes kalojen määrä vastaa tarjolla olevia ravintoresursseja. Viimeisten noin 10 vuoden aikana esimerkiksi Pohjanlahden kantaa onkin kalastettu varsin pontevasti, mutta kalan kasvu ei ole parantunut, vaan kalat ovat edelleen pienikokoisia. Kysymys silakan koon pienenemisestä onkin huomattavasti mutkikkaampi kuin tavanomainen tulkinta antaa ymmärtää. Ilmiönä silakan koon pieneneminen itse asiassa vastaa maailmanlaajuisesti useilla kalalajeilla jo havaittua muutossuuntaa, joka on seurausta ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lämpötilan noususta. Pienikokoisuus saattaakin olla tulevaisuudessa vallitseva ominaisuus useilla kalalajeilla, sillä pieni ruumiinkoko on vaihtolämpöisille eläimille yksinkertaisesti halvempi ylläpidettävä tilanteessa, jossa energiankulutus kasvaa.

Itämeressä meriveden lämpeneminen ja jokseenkin samaan aikaan tapahtunut suolapitoisuuden aleneminen voivatkin olla silakan tapaiselle mereiselle, kylmiin olosuhteisiin sopeutuneelle lajille vähintään yhtä tärkeitä ympäristötekijöitä kuin ravinto. Omissa näytteissämme esimerkiksi silakan kudoksiinsa varastoiman rasvan määrä on vähentynyt merkittävästi samanaikaisesti lämpötilan nousun ja suolapitoisuuden laskun kanssa. Kalaan varastoitunut rasva kertoo paitsi energian saannista, myös sen sisäisestä kulutuksesta ja tähän ominaisuuteen näyttää molemmilla tekijöillä olevan negatiivinen vaikutus. Silakka siis todennäköisesti kuluttaa enemmän energiaa omiin elintoimintoihinsa nykyisessä tilanteessa, mikä voi osaltaan vaikuttaa myös kasvuun; kyse on tällöin kalan sisäisten energiaresurssien jaosta eri tarkoituksiin eli omien elintoimintojen ylläpitämiseen, liikkumiseen, kasvuun ja lisääntymiseen. Kalassa kasvu ja lisääntyminen ”kilpailevat” samoista energiaresursseista: kun tietyissä olosuhteissa kalan kannattaa panostaa lisääntymiseen, resursseja otetaan pois kasvusta. Airiston silakoissa tämäkin ilmiö tulee esille, mutta se tuskin selittää kalan koon muutosta yksistään, sillä kalan pituuskasvuun vaikuttavat myös geneettiset tekijät. Koon pienenemistä voidaankin pitää sopeuttavana ratkaisuna, jolla estetään energian kulutuksen kasvun tuomaa haittaa lisääntymiselle, mutta keskeinen kysymys on, tapahtuuko muutos kasvua sääteleviin geeneihin kohdistuvan luonnonvalinnan kautta vai esimerkiksi hormonaalisen säätelyn vaikutuksesta, jolloin muutos olisi palautuva. Tutkimus tähän liittyen on aloitettu, mutta vastausta kysymykseen emme vielä tiedä, koska silakan pituuskasvuun vaikuttavia geenejä on todennäköisesti paljon eikä niitä toistaiseksi tarkoin tunneta.

Silakan pieni ruumiinkoko merkitsee myös sitä, että kalan fekunditeetti eli tuotettujen mätimunien määrä on nykytilanteessa huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi 1980-luvulla. Tälläkin voi olla vaikutusta kalakannan kokoon, mutta olennaisinta on kuitenkin lisääntymisen onnistuminen kutualueilla. Silakka lisääntyy pääasiassa rannikolla, saaristojen sisäosissa ja jokisuistoissa, jotka ovat alttiina maalta tulevalla ravinnekuormitukselle ja muulle ihmistoiminnalle. Vuosina 1974-96 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tekemän silakan poikasseurannan mukaan Suomen rannikon tuottoisimmat poikastuotantoalueet sijaitsevat lounaissaariston sisäosissa, jossa ne ovat keskittyneet suurimpien jokien suistoihin. Kutupaikkoja on aikanaan ollut laajalti esimerkiksi Paimionjoen, Aurajoen ja Mynäjoen edustan merialueilla, mutta lisääntymisen edellytykset näillä ovat heikentyneet rehevöitymisen ja muun ihmistoiminnan seurauksena.

Airiston alueella on silakan lisääntymisen onnistumista ja kutupaikkojen tilaa seurattu sukellustutkimuksin vuodesta 1981 alkaen. Kutupaikat tunnetaan nykyään melko tarkoin ja yli 40 vuotta kestänyt seuranta osoittaa, että kala lisääntyy edelleen samoilla paikoilla kuin 1980-luvun alussa. Lisääntymiseen soveltuvien pohjien pinta-ala on kuitenkin pienentynyt ja poikastuotantoa heikentää lisäksi mädin irtoaminen kiinnittymisalustastaan ennen poikasten kuoriutumista. Ilmiö on outo, sillä normaalisti silakan mätimunat kiinnittyvät tiukasti vesikasvien tai muun vastaavan alustan pintaan emokalan erittämän liimamaisen eritteen avulla. Mädin heikko kiinnittyminen näyttää liittyvän ympäristötekijöihin kutupaikoilla, sillä omat kokeelliset tutkimuksemme osoittavat, että mäti kiinnittyy alustaansa juuri niin tiukasti kuin sen kuuluukin ja kalan alkionkehitys on muiltakin osin täysin normaalia. Mädin ennenaikainen irtoaminen kutualustalta on voimakkainta lisääntymisalueiden sisäosissa sijaitsevilla kutupaikoilla, jonne eri lähteistä tulevat päästöt voimakkaimmin kohdistuvat. Koska silakalla on voimakas kutupaikkauskollisuus, lisääntyminen näilläkin kutupaikoilla on silti jatkunut, vaikka edellytyksiä poikastuotantoon ei juurikaan enää ole. Yhtä aikaa tämän kehityksen kanssa Airistolla lisääntyvän silakan määrä on vähentynyt siinä määrin, että lisääntymisaikainen rysäpyynti on päättynyt kannattamattomana. Muutos on suuri, sillä Saaristomeren sisäsaaristo on ollut kutusilakan tuottoisaa pyyntialuetta tiettävästi satojen vuosien ajan. Emme tiedä, onko Airistolla nähty kehityskulku ainoa laatuaan, sillä tutkimuksellamme ei ole ollut resursseja selvittää silakan lisääntymisen onnistumista muilla rannikon alueilla.

Airiston silakkaseuranta kuitenkin osoittaa omalta osaltaan tapahtumien tärkeysjärjestystä: kalakantojen säilyminen elinvoimaisena riippuu ennen muuta lisääntymisen onnistumisesta, ja tähän puolestaan vaikuttaa ympäristön tila lisääntymisalueilla. Silakan kalastus ja kalan koko käyttäjäkunta ovat nykyisessä tilanteessa lähinnä kärsijän asemassa, mutta voimme lohduttautua sillä, että asiaan voimme itse vaikuttaa parantamalla rannikkovesien tilaa.

Kirjoittajat: Dosentti, FT Marjut Rajasilta & Tutkijatohtori, FT Katja Mäkinen,
Saaristomeren tutkimuslaitos, Turun yliopisto

Kirjoitukseen perustuva alio-kirjoitus julkaistiin Turun sanomissa 31.10.2023

Muuta aiheeseen liittyvää uutisointia:

Lisätietoa tutkimuksesta Turun yliopiston silakkaprojektin kotisivulla