Almanakkojen liitekirjoitusten ortografia
Kuva: Sivu vuoden 1758 almanakan liitekirjoituksesta. Turun yliopiston kirjaston kokoelmat.
1700-luvulla suomen kielen oikeinkirjoitus oli jo melko johdonmukaista, vaikka siinä oli edelleen jonkin verran vaihtelua ja horjuntaa. Vuonna 1642 julkaistu ensimmäinen suomenkielinen kokoraamattu oli selkeyttänyt oikeinkirjoitusta ja vaikutti pitkään suomen oikeinkirjoituksen mallina.
Vanhojen almanakkojen ortografia muistuttaa vokaalien osalta paljolti nykysuomea. Lyhyet vokaalit ja diftongit kirjoitetaan pääosin samoin kuin nykyäänkin. Esimerkiksi vuoden 1705 almanakassa olevassa ilmauksessa tiedon harjoituxesta sekä yksinäisvokaalit että diftongit on kirjoitettu kuten nykyäänkin. Tekstejä lukiessa huomio kiinnittyy vokaalien osalta helpoimmin nykysuomesta poikkeaviin tapauksiin, kuten pitkien vokaalien vaihtelevaan kirjoitusasuun. Lauseessa EI ole yxikän / nijncuin minä tiedän, joka sekin on vuoden 1705 almanakasta, sana yxikän äännetään pitkävokaalisena, mutta se on kirjoitettu yhdellä ä-kirjaimella. Puolestaan sanassa nijncuin pitkä i-vokaali on merkitty kirjainyhdistelmällä ij ii:n sijaan.
Konsonanttien merkitsemisessä on ollut enemmän silmiinpistävää vaihtelua kuin vokaalien. Konsonanttia k merkittiin sekä c:llä (takavokaalin edellä) että k:lla (etuvokaalin edellä), esimerkiksi corkiain. Äänteen k merkitsemistapa kuitenkin muuttui vuoden 1783 almanakasta alkaen nykyisen kaltaiseksi – vuonna 1783 kirjoitettiin jo kokoilemaan ja kuiwa. Muutos koski kuitenkin vain almanakan liitekirjoituksia, sillä kalenterissa käytettiin edelleen vanhaa merkintätapaa. Kahta k:ta merkittiin ck:lla, esimerkiksi meidän rackasa Syndymä paicasamme Suomesa.
Monille entuudestaan tuttuja vanhan suomen (ja ruotsin) kielen merkkejä ovat v:n kirjoittaminen w:nä ja ks:n kirjoittaminen x:nä. Esimerkiksi sanat yksikään ja valkeutesi kirjoitettiin yxikän ja walkeutes. Vastaavanlainen erikoisuus on myös ts:n merkitseminen tz:lla, kuten sanassa merkitzemisens. Konsonanttiyhtymissä lt, nt, nk ja mp kirjoitettiin k, p ja t kirjaimilla g, b ja d, eli niiden kirjoitusasuksi tuli ld, nd, ng ja mb. Esimerkkejä tästä ovat sencaldaiset, andanut, cuinga ja ymbärins.
1700-luvun kieli vaikuttaa kenties hieman huvittavalta luettavalta nykylukijan silmin. Almanakat eivät kuitenkaan kokonaisuutena olleet hupsuja, vaan tärkeitä tietopankkeja, joista aikalaiset pystyivät seuraamaan ajankulun lisäksi myös valistavia tekstejä.
Kirjoittaja: Tuulia Juopperi
Lähteet
Rapola, Martti 1957: Suomalaisten almanakkojen kielestä. Teoksessa Suomen almanakan juhlakirja.