Myrskyn jälkeen on ylöspitäwäinen jlma
1700-luvun suomenkielisissä almanakoissa on paljon sellaisia elementtejä, jotka nykyaikana näyttäytyvät hassuina tai vaikeaselkoisina. Kun pääsee yli ensimmäisestä esteestä, Turun Sanomien ja eräiden muiden sanomalehtien otsikoista tutusta kirjasimesta eli fraktuurasta, törmää jo seuraavaan esteeseen eli samojen sanojen monenkirjavaan kirjoitusasuun. Ainakin almanakkojen sääennustusten osalta on vielä ylitettävänä muutama este, sillä ilmauksia on joskus esimerkiksi käännetty suoraan ruotsista, ja toisinaan almanakan tekijä on käyttänyt tietylle murrealueelle tyypillisiä suomen kielen muotoja. Joskus kieli on myös muuttunut siinä määrin, etteivät sanan vanha ja nykyinen muoto vastaa toisiaan, tai samanmuotoisella sanalla voi olla nykykielessä eri merkitys tai käyttöala kuin vanhassa kielessä.
Kuvassa on sivu Laurentius Tammelinin julkaisemasta vuoden 1706 almanakasta, jossa toukokuun 23. päivälle ennustetaan ainakin lounaissuomalaisittain selvällä suomen kielellä sadetta toteamuksella sata (yleiskielellä sataa). Tässä voi olla kyse myös kirjoitusasullisesta vaihtelusta, sillä lopputavuihin ei ihan aina merkitty pitkää vokaalia. Almanakoissa on kuitenkin 1700-luvulla käytetty esimerkiksi selkeän ilman kuvaamiseen nykyisen yleiskielen mukaisen muodon sijaan selvästi useammin selkeä-sanan länsimurteista asua selkiä. Loppukuulle almanakassa ennustetaan poutaa ruotsin mallin mukaan sananmukaisella käännöksellä ylöspitäwäinen jlma (ruots. uppehållsväder). Almanakkojen kieli vaihtelee paitsi julkaisijasta toiseen myös saman almanakan sisällä, ja sateettoman sään ilmaisuna on samaisessa vuoden 1706 almanakassa käytetty myös ilmaisua pouta heinäkuun yhdeksännen päivän kohdalla.
Kuva: Toukokuun lopun kalenterisivu vuoden 1706 almanakasta. Kansalliskirjasto.
Vuoden 1705 almanakassa ennustetaan tammikuun 28. päivälle ilmasta, että se on walju. Nykysuomessa sana valju tarkoittaa mitäänsanomatonta, väritöntä, haaleaa tai laimeaa. Laimeasta tai mitäänsanomattomasta säästä saa tammikuun lopulle ennustettuna nykyään lähinnä sen vaikutelman, että kyseessä on jotenkin talveksi laimea sää eli pahimmassa tapauksessa sumua ja muutama aste lämmintä. Waljun merkitys on kuitenkin vuoden 1705 almanakassa ’ankaran paha ilma’, eli ilmaus onkin lähempänä jonkinlaista ”lumi-infernoa”.
Toinen mielenkiintoinen ilmaus on sekä vuoden 1708 että vuoden 1709 helmikuussa esiintyvä sejes ja packainen, ja vuoden 1713 almanakan Prognosticonin sääennustus helmikuulle: Helmi-Cuulla on enimitten cowia packasia / secaisia tulia ja sumua / jota päiwän paistet ja seijäs seura / waan cohta jällens kylmät ja cowat tuulet. Sejes ja seijäs ovat edeltäjiä sees-sanalle, joka alkaa nykykielessä olla harvinaista sorttia sekin ja korvataan usein sanalla seesteinen.
1700-luvun almanakoissa esiintyy myös sellaisia säätilaa ennustavia ilmauksia kuin huikendelevainen ilma, secalainen ilma ja hajotetut pilwet. Huikentelevaista tai huikentelevaa käytetään nykykielessä harvoin kuvaamaan säätilaa, ja nykykielisen epävakaan ilman merkitys taas olisi ehkä 1700-luvun almanakan lukijalle yhtä suuri, jollei suurempi arvoitus. Sekalainen on niin ikään säätilan kuvaamisessa nykyään harvinainen sana, ja sen tilalla käytetään mieluummin sanaa vaihteleva. Hajotetut pilvet taas ilmaistaisiin nykykielessä ehkä toteamalla ilman olevan puolipilvinen.
Kuva: Kesäinen sekalaisen tai huikentelevaisen ilman uhka 2020-luvulla. Emilia Virtanen.
Jos olisimme yhä siinä käsityksessä, että sää toistuu samankaltaisena 19 vuoden jaksoissa, kuten 1700-luvun puolesta välistä 1800-luvun lopulle asti oltiin, niin tämän näyttelyn avautumisen aikoihin huhtikuussa 2022 olisi vuoden 1775 almanakan mukaan muutamia kylmiä päiwiä alusa; sitten oleskeli märkää lunda eli wesisadetta pian joca päiwä. Loppukuusta koittaa kuitenkin wihdoin caunis kewätsää, joten toivoa saattaa, että vapunaattona voi jo köpötellä turuilla ja toreilla pikkukengissä.
Kuva: Huhtikuun kalenterisivut vuoden 1775 almanakasta. Kansalliskirjasto.
Kirjoittaja: Emilia Virtanen
Lähteet
Rapola, Martti 1957: Suomalaisten almanakkojen kielestä. Teoksessa Suomen almanakan juhlakirja.