Wijmeinen osa wuodest on se pimiä syxy – murteet almanakoissa

Suomen yleiskieli ei tunnetusti perustu vain yhden seudun puhetapaan, vaan se on koostettu useiden eri murteiden pohjalta. Vasta 1800-luvulla kielikiistojen myötä yleiskieli alkoi muodostua nykyisenlaiseksi, kun siihen sisällytettiin piirteitä sekä läntisistä että itäisistä murteista. Ennen tätä kirjoitettu kieli oli vahvasti lounaismurteinen jo alkaen Mikael Agricolan ajoista – nämä murteet kun olivat oppineille tyypillisesti tutuimpia, olihan Turku tällöin Suomen sivistyksen kehto.

Koska vakiintunutta kirjakieltä ei 1700-luvulla ollut, on tämän aikakauden almanakkojen kielen vaihtelu ollut vielä suurta. Jokainen kirjoittaja ja suomentaja on luonnollisesti maustanut tekstiään omalla kotimurteellaan.

Lounaismurteisuuksia

Turun akatemian professori Laurentius Tammelin, joka toimitti ensimmäiset suomenkieliset almanakat vuosina 1705–1710 ja 1713, kirjoitti turkulaisena lounaismurteisesti. Tällaisia piirteitä hänen teksteissään ovat muun muassa nämä (suluissa nykyisen yleiskielen mukaiset muodot):

• Inessiivin päätteessä on tyypillisesti vain yksinäis-s: Almanacasa (almanakassa), misä (missä), seasa (seassa).
• Heikkoasteinen muoto i-loppuisen diftongin edellä on yleinen: mahdais (mahtaisi), pidäis (pitäisi).
• Tammelin korvaa myös usein eA-yhtymän iA-yhtymällä: huokia (huokea), oikialla (oikealla).
• Loppuheitto on myös tavanomainen lounaismurteisuus, joka esiintyy teksteissä: ainoastans (ainoastansa), seasam (seassamme).
• Lounaismurteita puhuva saattaisi myös Tammelinin tapaan tokaista jonkin asian olevan selwä tieto (selvää tietoa), eli loppuvokaali on lyhyt.

Pohjalaiskausi

Vuodesta 1749 alkaen almanakoissa julkaistiin sivistäviä liitekirjoitustekstejä, jotka käännettiin ruotsista suomeksi. Vuosina 1769–1786 on liitekirjoitusten suomennoksissa tunnistettavissa poikkeuksellinen kausi: kielessä on runsaasti pohjalaismurteista tunnettuja piirteitä. Suomentajaa ei tiedetä, mutta voidaan arvella hänen olleen kotoisin jostakin päin Pohjanmaata, mahdollisesti Keski- tai Pohjois-Pohjanmaalta. Kirjoittajan pohjalaistaustaan viittaavat muun muassa seuraavat piirteet:

• Pohjalaismurteille tyypillistä on paitsi lounaismurteillekin tavanomainen eA-yhtymien iA-muotoisuus myös OA-yhtymän UA-muoto: hienua (hienoa), huonua (huonoa), rupia (rupea), pehemiä (pehmeä). Viimeisessä esimerkissä näkyy myös svaavokaali eli välivokaali, joka on yksi tunnetuista pohjalaismurteiden piirteistä.
• Tiettyihin pohjalaismurteisiin kuuluu myös j:llisten muotojen käyttö: ei näje (ei näe), lijonneexi (lionneeksi), wäjen (väen), usijambija wuosija (useampia vuosia).
• Monikon 1. persoonan päätteessä ja omistusliitteessä esiintyvä mmA-muoto on myös tunnistettavissa pohjalaispiirteeksi: kutsumma (kutsumme), tahdomma (tahdomme), saamma (saamme), meidän Peldo-miehemmä (meidän peltomiehemme).
• Kielenpiirteiden lisäksi kirjoittaja myös viittaa pohjalaisiin: Nijsä paicoisa Pohjanmaalla, joisa sekä Tuomi- että Mesi-marjan-wijnaa pannaan, pidetään edellistä aina paljoa parembana, ja macuisembana, cuin jälkimäistä, josta sen arwo taitaa kyllin hawaittaa (A 1777).

Kirjoittaja: Emilia Sundberg

Lähteet

Forsman Svensson, Pirkko 1999: 1700-luvun almanakkojen uudismuodosteita. Virittäjä 2/1999. Kotikielen Seura, Helsinki.

Rapola, Martti 1957: Suomalaisten almanakkojen kielestä. Teoksessa Suomen almanakan juhlakirja.