Historiaa kansien välissä

Ihmiset ovat aina seuranneet vuodenaikojen kulkua kuun liikkeiden ja muiden luonnonilmiöiden kautta. Eri kansoilla on ollut käytössä omia kalentereitaan, joissa seisaukset ja tasaukset ovat olleet erityisen tärkeitä. Kristillisessä maailmassa pääsiäinen on ollut merkittävässä asemassa vakiinnuttamassa kalenterivuoden kulkua.

Suomalainen vanha ajanlasku

Ennen kirkolliseen kalenteriin siirtymistä muinaiset suomalaiset pitivät kuukautta noin 28 päivän pituisena nykyisen 31 päivämme sijaan. Tämä on ymmärrettävää, jos lukua tarkastellaan suhteessa kuun vaiheisiin sellaisina kuin ne paljaalla silmällä näkyvät. Kuun vaiheita taivaalla tarkasteltiin suhteessa aurinkoon, ja ne toimivat ajanlaskun perustana. Niin sanottua uutta kuuta, jolloin kuun valoa ei taivaalla näkynyt, ei laskentatapa huomioinut. Tämä loi niin sanotun kalenterittoman vuorokauden tai kaksi tyhjää aikaa, kunnes uusi kuun kierto alkoi.

Ajan myötä siirryttiin seitsemän päivää käsittävään viikkojärjestelmään, joka ei enää seuraillut kuun vaiheita, ja tyhjiä aikoja ei enää otettu huomioon. Vuosi jaettiin kahteen osaan, talveen ja kesään. Ensimmäinen talvipäivä oli 14. lokakuuta ja ensimmäinen kesäpäivä 14. huhtikuuta. Näiden päivien välissä oli sydäntalvi, joka sijoittui tammikuulle, sekä heinäkuussa keskikesä. Nämä sydäntalveksi ja keskikesäksi kutsutut merkkipäivät eivät kuitenkaan sijoittuneet talvi- ja kesäpäivänseisauksien tienoille, vaan muutaman viikon myöhemmäksi, tilastollisesti vuoden lämpimimmille ja kylmimmille päiville.

Kuva: Maaliskuun kohdalta auki olevassa kalenterissa näkyvät nimipäivät ja sääennustukset. Turun yliopiston kirjaston kokoelmat.

Kirkollinen kalenteri

Kirkollisten kalentereiden juuret ulottuvat Julius Caesarin käskyyn vuodelta 46 eaa. Silloinen kalenteriuudistus otti mallia muinaisen Egyptin 365 päivästä. Tarkalleen päiviä laskettiin tuolloin olevan vuodessa 365,25, mikä tuotti neljän vuoden välein yhden ylimääräisen päivän, josta tulee meillekin tuttu karkausvuosi. Vuonna 325 Nikean yleisessä kirkolliskokouksessa päätettiin pääsiäisen ajankohdaksi ja kevätpäiväntasauksen päiväksi 21.3. Tätä päivää pidettiin vakiona, eli sen koettiin osuvan joka vuosi samaan ajankohtaan. Juliaaninen kalenteri loi 11 minuutin 14 sekunnin heittovirheen tarkkaan vuodenaikakalenterivuoteen (365,24 pv/v). Kalenteri siis heitti yhden päivän 128 vuodessa. Juliaanisen kalenterin laskutavan vuoksi 1500-luvulla kevätpäivänseisaus sattui jo maaliskuun 11. päivälle.

Gregoriaaninen kalenteri muodostui juliaanisen kalenterin jatkajaksi, kun paavi Gregorius XIII päätti vuonna 1582 kalenteriuudistuksesta, jolla hän halusi pääsiäisen sijoittuvan Nikean päätöksen pohjalta kevätpäiväntasauksen jälkeiseen sunnuntaihin. Jotta tämä saavutettaisiin, täytyi juliaaniseen kalenteriin tehdä kolme muutosta:

1. Muuttaa kalenterivuoden pituus trooppista vuotta paremmin vastaavaksi.
2. Siirtää kevätpäiväntasaus takaisin maaliskuun 21. päivään.
3. Tehdä kirkon pääsiäistauluihin muutoksia, jotka perustuvat vuoden pituuden muutoksiin sekä auringon ja kuun kiertoaikojen arvioihin.

Ongelma ratkesi lopulta siten, että vuodesta otettiin pois kymmenen päivää. Tämä toteutettiin lokakuussa 1584 siirtymällä 4. päivästä 15. päivään. Gregoriaanisen kalenteriuudistuksen myötä ajanlaskun epätarkkuus oli vain 26 sekuntia vuodessa. Tästä huomattavasta parannuksesta huolimatta läntiseltä kristikunnalta kesti poliittisten ja uskonnollisten syiden vuoksi satoja vuosia ottaa käyttöön yhteinen kalenteri.

Almanakoista

Ensimmäiset almanakat saivat alkunsa 1400-luvulla kirjapainon kehityttyä Saksassa. Ensimmäisen almanakan painoi Johannes Gutenberg vuonna 1448, ja parikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1470 alettiin almanakkoja laatimaan säännöllisesti. Almanakka oli alkujaan ulkomuodoltaan taittamaton arkki. 1500-luvulla almanakan arkkeja alettiin taitella, jolloin syntyi nykyisin tunnettu taskukirjaformaatti. Pohjoismaihin almanakat kulkeutuivat 1500-luvulla, ja niiden malli oli saksalaisten esikuvien mukainen.

Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja oli vuonna 1488 Lyypekissä painettu Missale Aboense, ”Turun messukirja”. Siihen sisältyi kalendaario, jossa oli Suomelle sovellettu pyhimyskalenteri. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1544 Mikael Agricola julkaisi Rucouskiriansa, joka sisälsi myös auringon nousu- ja laskuajat sekä tietoa päivien ja öiden pituudesta.

Varsinaiset vuosittain julkaistut almanakat saapuivat lukutaitoisen kansan piiriin vuonna 1608 Sigfridus Aronus Forsiuksen toimittamina. Ne painettiin Tukholmassa, ja koska niiden tarkoitus oli palvella koko Ruotsin valtakuntaa, ne julkaistiin ruotsiksi. Forsiuksen viimeinen tunnettu almanakka on peräisin vuodelta 1623. Almanakkoja julkaisivat myöhemmin muuan muassa monet aikakautensa tunnetut tiedemiehet, kuten Andreas Celsius.

Kuva: Yksityiskohta elokuun kalenterisivusta. Turun yliopiston kirjaston kokoelmat.

Suomalainen Andreas Thuronius, Pietari Brahen sihteeri, julkaisi vuonna 1660 Brahelle almanakan. Tästä alkaen tunnetaan Suomea varten Turussa ja Tukholmassa julkaistuja, yleensä Turun akatemian matematiikan professoreiden toimittamia almanakkoja. Näinä aikoina almanakkoihin alettiin liittää tietoa markkinoista, postinkulusta ja kirjetaksoista sekä olennaisena osana myös kansanomaisiin elinkeinoihin liittyviä ennustuksia, joista luovuttiin lopullisesti vasta 1726.

Ensimmäisen suomenkielisen almanakan julkaisi vuonna 1705 Laurentius Tammelin, joka jatkoi julkaisutyötään vuoteen 1713 saakka. Hänen jälkeensä merkittävänä suomenkielisten almanakkojen laatijana voidaan mainita professori Nicolaus Hasselbom. Vuodesta 1749 lähtien almanakkaprivilegio eli yksinoikeus tuottaa ja julkaista almanakkoja oli Ruotsin tiedeakatemialla. Suomen siirryttyä Venäjän keisarinvallan alaisuuteen tämä yksinoikeus siirtyi Turun akatemialle vuonna 1810 ja kesti Turun paloon asti. Vuonna 1828 Turun akatemia muutti Helsinkiin, ja sen toiminta jatkui Keisarillisena Aleksanterin yliopistona, jonka seuraaja on Helsingin yliopisto. Suomalaisten almanakkojen julkaisu jatkuu Helsingin yliopistossa yhä tänäkin päivänä. Varsinainen almanakkaprivilegio päättyi vuonna 1994, mutta Helsingin yliopistolla on edelleen tekijänoikeus suomalaiseen ja suomenruotsalaiseen nimipäiväluetteloon sekä kissojen, koirien ja hevosten nimipäivälistoihin.

Kirjoittajat: Atte Huhtala, Raisa Kaakko ja Janne Kurvi

Lähteet

Oja, Heikki 2013: Aikakirja. Helsingin yliopiston almanakkatoimisto.

Vallinkoski, Jorma 1957: Suomen almanakat ja kalenterit 1608–1956. Teoksessa Suomen almanakan juhlakirja.

Vilkuna, Kustaa 1957: Almanakan synty ja kehitysvaiheet. Teoksessa Suomen almanakan juhlakirja.

Ölander, Victor 1957: 1700-luvun kalenteriuudistukset ja niiden jälkivaikutukset almanakassamme. Teoksessa Suomen almanakan juhlakirja.